25. huhtikuuta 2017

Level up!

Hyvää syntymäpäivää 3-vuotiaalle Pandabytelle! ♥

...vaikkakin päivän myöhässä! :D Jotenkin mielessä tuntui siltä kuin vasta pari kuukautta sitten olisi raapustellut viimeisimmät synttärilätinät, mutta onhan siitä jo kokonainen vuosi... Tarvii kohta aikakoneen että pysyy yhtään menossa mukana. Toivottavasti vuosien mittaan blogin laatu on yhtään noussut vaikkei itsestä yhtään siltä tunnu, haha.

Ja koska ei synttäripäivää ilman synttärilahjoja, on aika taas vuosittaisen pikku giveawayn! Jättämällä alle pienen kommentin (ja toivottavasti myös sähköpostin tai twitter-nimen) osallistut arvontaan, jonka voittajalle on luvassa... yllätys yllätys, pelejä! Tällä kertaa voittajalle lähtee Never Alone + Foxtales DLC sekä Cook, Serve, Delicious! Edeltävä on pojan ja napaketun viemä kaunis tasohyppelypeli Alaskan maisemissa, kun taas toinen on nopeatempoinen ravintolasimulaattori johon oikeasti saa hurautettua monta tuntia aikaa aivan liian helposti. :D Molempia pelejä voi myös pelata local multiplayerinä, ja suosittelen erityisesti kettupeliä pelaamaan mieluummin näin kuin yksin! Voittajalle lähtee viestiä vappuna 1.5. eli siihen asti on aikaa osallistua, mikäli näin mielii. 

Kiitos sinulle, joka olet blogin joskus selaimessasi avannut edes hetkeksi - erityisesti sinulle, joka jäit pidemmäksikin aikaa. ♥ Toivottavasti porskutellaan eteenpäin vielä pitkään, ja toivottavasti kanssablogaajat teette myös saman!

♥ myrsyli

30. maaliskuuta 2017

Kohti Andromedaa ja sen yli!

"My face is tired" saattaa olla osalle jo aika tuttu vitsi (näille vekkuleille nykyajan nuorille varmaan meemi) Twitteristä ja muualta internetistä. Jekkuhan juontaa juurensa viime torstaina täällä kotosuomessakin julkaistuun peliin nimeltä Mass Effect: Andromeda. Alkuperäinen Mass Effect -trilogia on ehdottomasti ehkä parhainta shittiä jota olen koskaan päässyt, tai koskaan tulenkaan edes pelaamaan. Yhteensä olen tähän mennessä käyttänyt sarjaan varmaan lähemmäs 300 tuntia, ja nyt viimein pitkän odotuksen jälkeen päästiin käsiksi sarjan uusimpaan "spin-offiin"! Mutta miten meni näin niinku omasta mielestä?

Aikaisimmista trailereista ja muusta lähtien olen ollut niin tajuttoman innoissani, etten edes osaa kuvailla. :D Pelistä julkaistiin aika paljon vanhasta trilogiasta poikkeavaa informaatiota, josta en ensi alkuun hirveästi innostunut. Sarja muutettiin open worldiksi, mukaan lisättiin craftaaminen, kaikkien lämpimästi rakastama Mako palasi uudella nimellään Nomad ja mikä hurjinta: ei enää Linnunrataa. Dragon Age teki aikoinaan saman tempun ja muutti sarjan reseptiä aika radikaalisti, eikä silloin lopputulos ollut järin toivottu... nytkin peli tuntuu aika lailla Inquisitionilta avaruusskinillä.

Haluaisin niin paljon rakastaa Andromedaa, mutta lopputulos oli vain "ok". Missään vaiheessa en uskonut että peli pystyisi kilpailemaan alkuperäisen trilogian kanssa, mutta toivoin silti parasta. Kun kuun puolivälissä peli avattiin Origin Access -membereille ensimmäiseksi kymmeneksi tunnit, avattiin samalla helvetin portit. :D Internet oli ihan täynnä hirveitä kuvia ja videoita pelin animoinneista ja glitcheistä. Tässä vaiheessa usko vielä jaksoi hieman elää, koska luonnollisesti paska palaute leviää nopeammin kuin hyvä, eikä kukaan puhunut pelin juonesta tai mekaniikoista juuri mitään. Näin vähän yli 60h pelitunnin jälkeen sitä uskaltaa ehkä jo avata suunsa itsekin. Jos totta puhutaan, ei peli ole ihan niin paha kuin miltä internet saa sen kuulostamaan. 

Animointi on ehdottomasti jäätävää, ja monessa youtube-videossakin on päästy hyvin perille miksi. Peli on kuitenkin muuten mielettömän kaunis, eikä ulkoasun pitäisi aivan koko peliä pilata pelaajalle. Immersio menee hieman rikki, mutta ei peli itsessään. Biowaren entisellä työntekijällä oli animoinnista melko avartava twiittiketju, jota kannattaa vilkaista. L.A. Noiren laatuisia ilmeitä ei kannattanutkaan odottaa satojen hahmojen pelissä, mutta ymmärtäähän sen täysin että parempaa odotettiin. Suurta patchia asian korjaamiseksi tuskin tulee, mutta toivossa voi aina elää.

Koko pelin aikana en ole törmännyt puoliinkaan glitcheistä joita kaikkialla on esitetty (koneessa GTX 1070, Intel i5-7600k, 16gb ram), vaikkakin näitä ehdottomasti löytyy normaalia enemmän. Muun muassa auto on saattanut spawnata paikkaan johon sen ei pitäisi pystyä, ja päähahmo Ryder on päättänyt vaihtaa kävelytyylinsä outoon nykimiseen, mikä korjaantuu nopeasti. Mitään peliä rikkovaa ei kuitenkaan vielä ole löytynyt. Vähän surullista sinänsä itse pelin kannalta, että tarkoittamattomien glitchien takia pelissä on ollut hauskempaa kuin monessa muussa pelissä pitkään aikaan...

Peli kuitenkin toimii. Combat on ehdottomasti hauskempaa kuin aikaisemmin, vaikka vihaankin valtavaa pelkistämistä: et voi enää vaikuttaa companioneiden powerien käyttöön ja omia voi olla käytössä vain kolme kerrallaan. Framerate on tasainen ja kaatumisia ei ole tapahtunut. Kerran jouduin käynnistämään pelin uudestaan quest markerin toimimattomuuden takia. Omat negatiiviset tuntemukseni peliä kohtaan johtuvat lähes täysin juonesta ja ajoittain kehnosta käsikirjoituksesta, ei oudoista ilmeistä ja päällepomppivista tekstuureista. Saatan myös valitettavasti olla edelleen liian kiinni vanhassa trilogiassa hahmoineen, enkä ihan vielä osaa päästää irti. :(

Ei lyödä kuollutta hevosta enää, jooko. Pelin julkaisu on jo kustu, mutta silti ilmeisen moni myös näyttää tykkäävän pelistä paljon. Itse pelaaminen on edelleen hauskaa kuten ennenkin, ja siitä varmasti nauttii jos peliin pystyy suhtautumaan avoimesti ilman että odottaa yhtä eeppistä tarinaa ja hahmokaartia kuin aikaisemmin. Mestariteos kyseessä ei ole (tuntuu lähinnä demolta kaikille uusille ominaisuuksille), mutta hirveästi toivoisin jatkossa löytäväni rakentavaa kritiikkiä pelin suhteen myös muun kuin animoinnin osalta. Jos kyseessä olevan tyylisistä peleistä tykkää, niin go ahead. Älä vain odota liikoja.

7. helmikuuta 2017

Voi ei, mikä pettymys :(


Joulukuun alussa julkaisin listan vuoden jokseenkin miellyttävimmistä peleistä, kuten parina vuonna aikaisemminkin. Harvoin kuitenkaan tulee puhuttua huonoista peleistä tai peleistä, joihin uskoni oli vakaa kuin kivi ja joihin lopulta petyin. Minä, kuten moni muukin pyrkii pelaamaan ainoastaan sydäntälämmittäviä sarjoja (ellette ole aivan järkyttäviä masokisteja) - mutta käyhän aina välillä vahinko ja peli ei ehkä tunnukaan niin hyvältä kuin piti. Alla siis ei missään erityisessä järjestyksessä muutama peli joita odotin vuonna 2016 kuin kuuta nousevaa, vaikkakin vähän kehnoin tuloksin. :(

Yksi aivan ensimmäisistä blogin kirjoituksista vuonna 2016 käsitteli monelle tuttua peliä Life is Strange (2015). Vielä tämän jälkeenkin päätin viime kesänä viimeistellä kaikki achievementit kuluttaen aikaani pelaten pelin läpi vielä kerran uudestaan, eikä mielipiteeni juurikaan ole muuttunut mihinkään. Itse pelin pelaaminen oli edelleen hauskaa ja juurikin esimerkiksi valokuvien ottaminen eli achievementien metsästäminen oli edelleen nautittavaa... vaikken kaikkia löytänytkään ilman taianomaisen internetin apua. Toisella kerralla kaikkiin pieniin yksityiskohtiin oli kuitenkin helpompi tarttua ja huomasin vihaavani pelin dialogia enemmän kuin koskaan. :D Joka kerta kun näytölle pamahti sanat "step-douche", "hella" tai "are you cereal" sain mantrata itselleni lisää voimia jatkaa eteenpäin. Peli on edelleen ihan jees, mutta jos dialogin ja hahmojen kehitykseen ei keskitytä enemmän jatkossa, en usko nauttivani Dontnod Entertainmentin seuraavista peleistä. On hienoa, että kässäristä yritetään ja halutaan tehdä kohdeyleisölle samaistuttava ja samalla viihdyttävä, mutta hirveähän lopputulos on.

Jos jotain odotin äärettömän paljon lähes koko vuoden, oli se Campo Santon kehittelemä melkoisen suosittu peli Firewatch (2016). Uskaltauduin katsomaan striimejä ja videoita pelistä noin ensimmäisen puolen tunnin verran, ja olin aivan myyty. Jos jollekin olen heikompi kuin salmiakille ja kissavideoille niin ne ovat tarinapainoitteiset, tunteikkaat pelit. Tänä vuonna sydämeni vei (samalla kun hämmensi suuresti) vastaava "kävelysimulaattori" The Beginner's Guide (2015), ja toivoinkin Firewatchilta samaa pohtimisen ja jälkipuinnin fiilistä pelin loputtua.

Firewatch was all fun and games, kunnes tarina suistui raiteiltaan. Alku oli niiin lupaava, ja pohja oli hirvittävän hyvä tunteiden vuoristoradalle, jossa elämänsä särkenyt ja vaimonsa melkein menettänyt metsävahti Henry löytää elämällensä suunnan uudestaan. Jossain vaiheessa soppaan sekoitetaan kuitenkin vielä stalkkereita, katoavia ihmisiä, ruumiita ja murhaajan etsimistä, minkä jälkeen koko se taianomainen tunnelma vain katosi - ei enää itsetutkiskelua ja oikeasti mielenkiintoisia juttuhetkiä, vaan metsässä pinkomista gps-paikantimen kanssa kuin metsään eksynyt kaupunkilaisjuntti. Missään vaiheessa en myöskään tykännyt Delilahista, Henryn juttukaverista radiopuhelimessa, enkä todellakaan siitä miten peli hellästi yritti ohjata valitsemaan keskusteluissa kaikki romanttiset vaihtoehdot tarjoamalla niitä uudestaan ja uudestaan. Ehdin jo innostua pelin alusta niin paljon, että pudotus oli vähän liian kova. Jos voisin pelata pelin ensimmäisen puoliskon yhä uudelleen, sen tosin kyllä tekisin mielelläni!

Ehdottomasti oman vuoden huonoimman pelin palkinnon saa, ilman hetkenkään epäröintiä, Telltale Gamesin Batman (2016). Kaiken kaikkiaan peli tuntuu siltä kuin kehittelijät olisivat pläränneet listaa viime aikojen suosituimmista hahmoista, valinneet summanmutikassa yhden ja kiireessä laittaneet kaiken kasaan. Pohjimmillaan kyseessä on kuitenkin ihan mikä tahansa muukin Batman-peli: vanhemmat ovat kuolleet, Bruce Wayne hengailee Alfredin kanssa jääkylmässä lepakkoluolassa ja juuri kenelläkään ei ole kivaa - ETENKÄÄN pelaajalla.

Mielekkäästi Telltale on ottanut hahmojen kanssa vähän uudenlaisia lähestymistapoja eri universumeista ja yrittänyt kasata niistä mahdollisimman epägeneerisen kokemuksen. Brucen vanhempien taustat on pyöräytetty päälaelleen, ja kaiken tämän jälkeen tuntuukin että koko pelin huonoiten tehty hahmo on itse Bruce Wayne. Niin paljon kuin rakastankin Troy Bakerin useita ääninäyttelysuorituksia, ei ääni tee tälle hahmolle kunniaa. Tiedä sitä sitten onko kyseessä ohjaajan valinta saada Bruce kuulostamaan tylsältä, kerta Bakerin suoritukset ovat yleensä niin mahtavia. Monella muulla hahmolla ongelma on sama, eivätkä äänet ja persoonallisuudet kohtaa vaikka näyttelijä olisikin alansa huippuja.

Itse tarina etenee toivottoman hitaasti. Telltalelle perinteiseen tapaan päätöksillä ei ole juurikaan merkitystä (lukuunottamatta sitä haluatko Harveyn pitävän kauniit kasvonsa vai et ja kiinnostaako kissanaisen lateksipöksyihin pääseminen), ja koko kokemus koostuukin normaalia isommasta määrästä quick time eventtejä, "etsiväpuzzleista" joissa  et pääse itse tekemään juuri mitään ja ylipäätään vierestä seuraamisesta kun peli tekee omaa hommaansa. Kolmas episode oli vielä jossain määrin mielekäs (oli muuten ainoa jonka välissä en ottanut päiväunia), mutta muista hädin tuskin edes muistan tarkkoja tapahtumia. Niin paljon innostukseni riitti, valitettavasti.

Millaisia pelipettymyksiä olette saaneet kokea? :(

28. tammikuuta 2017

Peli kuukaudessa - Danganronpa: Trigger Happy Havoc

Mitä mielekkäintä uutta vuotta 2017 kaikille! Melkoisella sutinalla kuukausi on pyrähtänyt käyntiin, niin ihan elämän kuin pelirintamankin suhteen. :D Steamin, Humble Bundlen ja monien muiden palveluiden joulualet alkavat pikkuhiljaa olla taputeltu kasaan lomailujen myötä ja hiljalleen pitää itse kunkin alkaa totuttautua tähän yhteiskunnan väkisin vänkäämään päivärytmiin, haha. Mutta koska kiirettä ei tunnetusti koskaan voine olla liikaa, on mitä parhain idea sitä tehdä lisää!

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä myin sieluni saatanalle ja lupauduin jälleen hassuihin haastehömpötyksiin, joista viimeisimpänä kaveripiirissä alkanut, toistaiseksi keskeneräinen taskuhirviömaraton. Nyt tosin en lukittaudu ainoastaan yhden pelisarjan pariin, vaan pyrkimyksenä on seuraavan vuoden aikana pelata loppuun vähintään yksi peli kuukaudessa. Päällisin puolin haaste kuulostaisikin naurettavan helpolta, ellei kyseessä olisi minä jonka aloitettujen ja läpipelattujen pelien suhde on yhtä surullinen kuin koko muu elämäni. :D Ja jotta homma olisi oikeasti edes vähän haastavampi, aion tälläkin kertaa vaatia itseltäni edistyksen dokumentointia blogin välityksellä... myös jotta epäonnistumisesta jää varmasti todisteita. Stay tuned!

Tällä kertaa Steamin joulualeista ei mukaan tarttunutkaan kuin pari peliä, joista toinen oli iloisin yllätys kuunaan, ja joista toinen oli Danganronpa: Trigger Happy Havoc. Toiset tunnistavat nimen ehkä paremmin muutaman seasonin pituisesta animesta, mangasta tai kirjoista, vaikkakin alkuperäinen teos on vuonna 2010 PSP:llä ilmestynyt Ace Attorney- ja Zero Escape -henkinen mysteerivisualnovel! Moneksi teos on siis vääntynyt, ja nyt peli löytyy myös PC-porttauksena Steamista.

Lyhyesti kuvailtuna maailmassa on Hope's Peak Academy -niminen opisto, jonne valitaan opiskelemaan ainoastaan ne harvat ja valitut jotka ovat parhaita omalla alallaan. On silikonilla pumpattuja huippumalleja, rasvasolujen täyttämiä hikikomoreita, maailman parhaita kirjailijoita, huimia steroidimöykkyjä... and the list goes on. Sitten olet sinä, Makoto Naegi, joka et ole erityisen hyvä sitten missään. :D Kaikki menee pieleen melko nopeasti ovista sisäänastumisen jälkeen ja koko maailman ihannoima koulurakennus muuntuu verilöylyksi: siinä missä normaalisti valmistuisit kympin todistuksella ja hymypoikapatsaalla, on nyt ainoa tie ulos murhata joku koulutovereistasi ja onnistuneesti pistää syy jonkun toisen opiskelijan niskoille. Mikäli oikea ilkivallan tekijä paljastuu on tämä ainoa rankaistava yksilö ja peli jatkuu normaalisti - muussa tapauksessa...

Kaiken kaikkiaan peli kuulostaa paperilla paljon pahemmalta kuin mitä se todellisuudessa on. Pelin ulkoasussa on leikitelty paljon värien kanssa ja hahmot ovat 3D-modelien sijaan paperimaisia (en osaa kuvailla tätä sen paremmin, haha). Jopa veri on pinkkiä, mikä on yllättävän esteettinen ratkaisu. Soundtrackikaan ei ole mitenkään erityisen kuumottava, vaikkakin melko hyvä - erityisesti pelin itse opening. En oikeastaan usko että kukaan muu kuin kaltaiseni vellihousu edes säpsähtäisi koko pelille, vaikka premissi kuulostaakin melko järkyttävältä. :D Tarina on kuitenkin pohjimmiltaan melko nerokas, enkä voi kieltää viettäneeni muutamaa tuntia pohdiskellen ihmismieltä ja sen herkkyyttä pelisession päätteeksi.

Normaaleina päivinä saat käyttää aikaa vapaasti muiden luokkalaisten kanssa juttelemiseen ja näiden lahjomiseen dating sim -tyylisesti, minkä jälkeen yleensä tilanne eskaloituu, joku kuolee ja tutkimukset alkavat. Omaa spekulointia on tutkimisen aikana hauskaa tehdä, mutta täysin murhan kulkua on melko mahdotonta päätellä kokonaan itse. Joko pelin vetäjä, pehmoinen nallekarhu Monokuma paljastaa naurettavan tärkeitä yksityiskohtia vasta haluamallaan hetkellä, tai sitten tämän tekee joku muu. Näihin tietoihin ei aina pääse itse käsiksi ollenkaan, mikä on vallan typerää mikäli murhan haluaisi ratkaista itse. Mikäli taas satut kokemaan olevasi seuraava Sherlock Holmes ja keksit miten kaikki tapahtuu, saat kuitenkin odottaa kiltisti loppuun asti ennen kuin saat paljastaa päätelmäsi - ellei taas joku ilonpilaaja (eli sinä, Kyoko Kirigiri) tee sitä ensin.

Oikeudenkäynnit olivat ehdottomasti pelin kohokohta! Kanssaopiskelijoiden lausunnoista täytyy etsiä ristiriitoja paljastaen kaikki ketkut valheet muutaman "minipelin" muodossa, ja lopussa valitaan mielestäsi syyllinen... ja jos tässä vaiheessa toivot lempparihahmojen selviämistä, you're not in for a treat. :D Lähes jokaisessa hahmossa on jotain pidettävää (jopa Byakuyassa), ja etenkin juuri kun on ehtinyt käyttää harvat rauhalliset hetket kunkin kanssa bondaamiseen tuntuu yhdenkin hahmon menettäminen yllättävän surkealta. Jos palkintoja jaettaisiin, olisi tässä Pahan Mielen Simulaattori 2016.

Danganronpasta joko pitää tai ei pidä. En tuomitse ketään jolle yli 20 tunnin peli, josta yli puolet pelkkää dialogia, tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tarina oli kuitenkin melko napakasti ja hyvin kirjoitettu, plot twistejä oli ihan sopivien mittojen rajoissa (ja olivat jopa hyviä!) ja pelistä ihan oikeasti tuli vähän kauhupelimäinen ahdistunut olo. :D Ehdottomasti oli pelaamisen arvoinen, nyt vain enää odottelen seuraavia alennuksia jotta voin heittää rahojani jatko-osaa kohti... täältä tullaan paratiisisaari!

Millaisia visual novel -kokemuksia teillä on ollut?

3. joulukuuta 2016

Vuoden miellyttävimmät tapaukset


Taas jälleen alkaa vuosi kääriytyä kauniiseen tai ei-niin-kauniiseen pakettiin ja on aika tehdä perinteinen vuoden pelit -listaus! Aikaisemmat listat löytyvät blogista vuosilta 2014 ja 2015, joten tuntekaa olonne vapaaksi kurkata myös niitä. Kuten aina ennenkin, allekirjoittaneen listalta löytyvät pelit eivät välttämättä ole tänä vuonna julkaistuja vaan ainoana kriteerinä on että ne on tänä vuonna pelattu! Sinä päivänä kun Pandabytestä tulee maailmankuulu ja rahaa alkaa lentää ovista ja ikkunoista voin ehkä harkita uusien pelien ja konsolien mukana pysymistä, haha. :D

Aiempina vuosina on ollut suhteellisen helppoa kasata listaa vuoden lempipeleistä, ja nyt ensimmäistä kertaa ajatus takkuaa ku kärpänen hunajassa. Valitan jatkuvasti siitä miten on kiire koulun, töiden, eläinten, muuttojen ja ylipäätään elämän kanssa, mutta näin jälkikäteen tiiraillessa jestas että oikeesti on ollut kiire. :D Tänä vuonna napsahti myös se maaginen Minion of Bak'Laag -badge (100+ unfinished games) Backloggeryssä, ja tämäkö jos mikä hävettää - enkä edes ole lisännyt esim. kaikkia Humble Bundlen kautta saatuja pikkupelejä palveluun. Viime vuoden "breakdown" eli uusien ja finishattujen pelien suhde oli -6, tällä hetkellä se on ainakin -29. Noh, ehkä sitten ensi vuonna! Nyt kuitenkin tsiigailemaan niitä piruparkoja, jotka saivat edes sen vähäisen huomioni tänä vuonna!



5. Tales of Zestiria (2015)
Lista alkakoon vahvasti hienolla jRPG:llä, Tales of Zestirialla. Elämäni aikana olen jRPG:eitä pelannut hirmuisen huonosti, mitä nyt joskus emulaattorilla ensimmäisiä Final Fantasyitä ja myöhemmin 3DS:llä Tales of the Abyssiä. Zestiriassa on kuitenkin sitä jotain. Pienen fixin jälkeen (aka fps lockin poistaminen, hurraa nykyaika ja 60fps!) löysinkin mielekkään, sopivan mahtipontisella juonella täytetyn seikkailun. Vaikka ihmisten pahantahtoisuuden voimistavat hirviöt ja niiden kukistaminen kuulostaakin vähän kliseiseltä, on aika ajoittain ihan miellyttävää pelata jotain vähän överimpää ja ylilyötyä! Combatista saa halutessaan tehtyä kompleksia ja suunnittelua vaativaa, tai voi vaihtoehtoisesti pelata chillimmin ja vain mäiskiä menemään aivan järkyttävän hyvä soundtrack taustalla - ihanaa valinnanvapautta ihan fiiliksen mukaan! Pelissä on myös mielettömän hyvät japanidubit puhumattakaan kauniista ulkomuodosta, joten ehdottomasti suosittelen. Peli on vielä melko pahasti kesken vaikka pelitunteja on jo päälle 30, minkä takia reiluuden vuoksi listalla peli on vasta viides.

4. Overwatch (2016)
Jos vain yksi asia elämässä on faktaa niin se, että olen hirvittävän huono ammuskelupeleissä. Counter-Strike, Battlefield ja muut vastaavat ystävät jäävät täysin elämäni ulkopuolelle aivan vain kyvyttömyyttäni pystyä reagoimaan ja tähtäämään tarpeeksi nopeasti... silti Overwatch on yksi parhaista, ellei paras jokseenkin kilpailullinen multiplayer-kokemukseni vuosiin. :D Lopetettuani League of Legendsin viiden vuoden jälkeen kuin seinään Overwatch palautti mielenkiintoni PvP-pelaamiseen. Jokainen hahmo tuntuu niin hyvältä pelata ja vaikka loot boxien avaaminen välillä melkoista vihaa tuottaakin (tuuri ei vaan ikinä tule olemaan puolellani), kiteytyy pelissä pääosin hauskanpito etenkin kavereiden kanssa, ja se jos mikä on tärkeintä... ja pah, oikeastihan tärkeintä on se että pelit ovat lyhyitä, ettei kaltaiseni kiukkuperse pääse kasvattamaan suolatasojaan liian korkealle ja ragequittaamaan.

3. Phoenix Wright: Ace Attorney - Spirit of Justice (2016)
Muistaakseni en ole mitenkään kovin äänekäs ollut rakkaudestani Ace Attorney -sarjaan, luultavasti siitä syystä että viimeisimmästä pääsarjan pelistä on jo kolmisen vuotta. Viime kesänä saatiin viimeinkin myös Eurooppaan uusin peli, ja voi sitä ilon ja onnen määrää. VieläKÄÄN en ole ehtinyt peliä täysin loppuun asti pelaamaan, mutta pääpiirteittäin uskallan jo mielipiteeni ilmaista. Rakastan miten pelissä on taas heittäydytty uusiin ominaisuuksiin (uutuutena "divination séances", joilla nähdään uhrin viimeiset hetket ja kaikki aistimukset), miten vanhoja ihania hahmoja on tuotu takaisin ja miten hyvin viime pelistä asti käytetty uusi engine toimii. Saan vain hirveän huonosti kiinni pelin asettelusta ja juonesta (kyllä, näissä on sekin), enkä löydä samaa charmia joka ekoissa neljässä pelissä on. Joka tapauksessa itse pelaaminen on moitteetonta ja ihanaa, joten nautin suosikkikäsikonsolisarjastani täysin rinnoin. ♥

2. Stardew Valley (2016)
Huhtikuussa kirjoitin siitä, miten maatalous tuhosi elämäni. Ja niinhän se tavallaan tekikin. Menetin yöuneni, ruokailurytmini ja järkeni yrittäessäni hillitä hinkuani istuttaa virtuaalivihanneksia ja lypsäessäni pikselilehmiä taimmaisen ajatuksen ollessa "tämä päivä enää, sitten lopetan". Addiktoidun Animal Crossingin ja Harvest Moonin kaltaisiin simulaatiopeleihin aivan liian kovaa, ja Stardew Valley ei ollut mikään poikkeus. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pelissä on niin paljon tekemistä (ennen kaikkea miellyttävää sellaista), ja melkein kaikki on avoinna heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Jos ikinä tarvitaan hyvän mielen peliä johon turruttaa huoletta loppuilta teekupposen äärellä, on tässä sitä jotain. :D Uusinta 1.11 patchia en ole kunnolla pelannut, mutta vain hyvää kuullut!

1. Witcher & Witcher 2: Assassins of Kings (2007 & 2011)
Ilmeisesti jokaisen vuoden kaavaan kuuluu listan kärkipäähän yksi pelisarja - tänä vuonna se olkoon Witcher... ja pääpaino olkoon jatko-osalla. Sarjana kokonaisuus on ihan huippu: maailma tuntuu tuoreelta, vaikka pohjateoksena on yli 20 vuotta sitten alkanut puolalainen kirjakokoelma. Tarina tuntuu kypsältä ja erilaiselta, vaikkakin aika ajoittain vähän erikoiselta ja irstaaltakin. Geenimanipuloitu hirviönmetsästäjä eli Witcher nimeltään Geralt of Rivia ei päähahmona ole mitenkään poikkeuksellisen pidettävä, ja silti kyseessä on ainakin omasta mielestäni yksi mielenkiintoisimmista hahmoista hetkeen.

Sain taistella pelisarjan kanssa, niin henkisen jaksamuksen kuin tietokoneenkin kannalta. Ensimmäinen peli on mekaniikoiltaan ja ajoittain tasapainoltaan tehty niin huonosti, kun taas toista peliä hädin tuskin sain edes käynnistymään syystä jota minä tai moni muukaan internetissä ei oikein tiedä. Taistelin silti, aivan vain koska kiinnostuin maailmasta niin helkkaristi liikaa, etten enää suostunut antamaan periksi. :D Menin ja ostin sarjan ensimmäisen kirjankin jo pelkästään itse maailman takia. Tahtoisin puhua sarjasta niin paljon, mutta koska en vielä ole kolmannen pelin kanssa päässyt tarpeeksi vauhtiin, jätän loput odottamaan aikaa jolloin olen valmis omistamaan sille ihan oman postauksensa. Tässä kuitenkin ehdottomasti vuoden kohokohtani.



Listan ulkopuolelle jäi taas hienoja pelejä, joista kunniamaininnat etenkin peleille The Elder Scrolls Online (kuului jo viime vuoden listalle), Super Smash Bros. 4 ja Splatoon, josta olen viime viikkoina saanut iloa niin paljon enemmän kuin ikinä olisin uskonutkaan kokeiltuani sitä ensimmäisen kerran Digiexpoilla 2015. Melkoisesti olisin myös halunnut mukaan The Legend of Zelda: The Wind Wakerin, mutta pelitunteja on kertynyt niin vähän etten koe moisen olevan reilua. :( Jokaisesta tänä vuonna pelatusta pelistä on kuitenkin suuresti nautittu ja jokaista on lämmöllä rakastettu... vai onko kenties sittenkään? mysteerimusiikkia

Tutusti kuulisin taas mielelläni kommenteissa myös lukijoiden vuoden 2016 lempipeleistä!

2. joulukuuta 2016

22 yötä jouluun on, laskin aivan itse...


Siis mitä. Vielä hetki sitten oli kesä, hiki virtasi, jäätelöä kului paketeittain ja hermot meni jatkuvasti prakanneen tuulettimen kanssa... ja kohta on muka olevinaan jo joulu. Ihan oksettaa se, miten nopeasti aika vilistää silmien edestä, eikä mitään ole saatu aikaiseksi! Joulunodotusta varten oli alkueräisenä ajatuksena yrittää pitää jonkinnäköistä joulukalenteria, mutta moinen idea jouti roskakoriin aika nopeasti - improvisoin parhaillaan tätäkin tekstiä, joten 24 luukun riipaiseminen ei sovi tänhetkiseen inspiraatiotasooni kirjoittamisen suhteen... :D Miksipä kaiken toisaalta pitäisikään olla aina niin hiottua ja suunniteltua! Joulua en tänä vuonna vietäkään ollenkaan Suomessa vaan rakkaassa sinikeltaisessa naapurimaassamme, joten saatte siirappisen joulumielipostauksen jo nyt!

Näin joulun alla jokainen tarvitsee varmasti oman joulukalenterin - se joka muuta väittää valehdelkoon itselleen täysin vapaasti. Vielä edes näin 21-vuotiaana en suostu aloittamaan joulukuuta ilman kalenteria, ja tänä vuonna löytyikin aika miellyttävä yllätys! Humble Bundlen sivuilla onkin nimittäin tällä hetkellä myynnissä Yogscast Jingle Jam 2016 -bundle, jota ainakin vielä eilisiltana mainostettiin myytävän vain n. 50 000 kipaletta! Vajaalla kolmella kympillä kalenterista saa itselleen mukavan mytyn pelejä, sekä kuun loppuun asti yhden uuden mysteeripelin joka ikinen päivä. :3 Itse pistin eläinhörhönä osuudestani suurimman osan miekkavalaiden suojeluun, joten hyvä mieli jää joka tapauksessa käteen. Kirjoitteluhetkellä kalentereita on mennyt noin 15 000 kappaletta, joten vielä ehtii itse kukin!

Joulun nimissä on tullut myös tehtyä muita ennenaikaisia ostoksia, joista merkkinä työpöydällä ja sen alla lisääntyneet jatkojohtomäärät, joista ehkä vähän lisää puputusta myöhemmin... Muistakaa tekin vähän rauhoittua ja hemmotella itseänne, ripustaa jouluvalot paikoilleen, poltella niin paljon kynttilöitä kuin vain mitenkään jaksatte ja juoda glögiä niin kauan kuin kaupoissa sitä maltetaan myydä. Kohta on taas helteet ja auringonpaistetta ja koko Suomi valittaa kuitenkin kun ei enää olekaan märkää ja masentavaa! :D

Mitä lämpimintä joulunodotusta kaikille. ♥
- myrsyli

19. syyskuuta 2016

KUN MINÄ OLIN NUORI...


Ihan varmasti jokaisella, joka on pienenä ihmisenä pelannut ollenkaan minkään sortin videopelejä, on olemassa omia pieniä nostalgiapiikkejään - sellaisia pelejä, jotka nähtyä alkaa kutkuttaa vatsanpohjassa ja hymynpoikaset karata kasvoille kuin ekaa kertaa päiväkodin pusuhipassa. Mikään ei oikeasti korvaa sitä fiilistä, kun hirvittävän monien vuosien jälkeen löytää tajuamattaan yhden näistä iloisista vahingoista. Tänään tahdon avata teille mun omia sellaisia!

Ihan vähän aikaa sitten bongasin Humble Bundlesta Sierran oman bundlen, jossa oli myynnissä lukuisia kasari- ja ysäriaikaisia pelejä, joista harva uusi pelaaja nykyään jaksaa ottaa selvää. Pikselit pystytään laskemaan kahdella kädellä ja pelitunteja vielä vähemmällä. En kuitenkaan varmaan koskaan olekaan bundlea ostanut niin nopeasti kuin nähtyäni listalla Police Quest Collectionin. :D Aivan turhaan edes väittäisin, että pikkuminä olisi ymmärtänyt sanaakaan pelistä, mutta isoveljen esimerkkiä seuraillessa opin muutamat hyödylliset komennot kuten "open door" ja "talk man". Yli kymmenen vuotta meni enkä edes muistanut koko pelin olemassaoloa, joten yllätys oli melkoinen. Ja vaikken peliä silloin osannutkaan pelata, silkasta sen uudelleenlöytymisen innosta aloin miettiä lisää: mitä muita videopelejä lapsuudestani edes löytyi?

Kyseiset poliisipelit eivät kuitenkaan vanhuudestaan huolimatta olleet ensimmäisiä koskaan pelaamiani tai "pelaamiani" seikkailuja, vaan ihka ensimmäisenä tahtoisin kiittää kypärään varustautunutta kahdeksanvuotiasta Billy Blazea... monille tutummin Commander Keen. Avaruusteemainen tasohyppelypeli oli jotain aivan uskomatonta, ja "Goodbye, Galaxy!" tuntui pelinä jopa niin todenmukaiselta että viisi-kuusivuotias minä joutui lopettamaan pelaamisen kesken siinä uskossa, että pelissä kuoltuani kuolisin oikeasti. :DD Yllättäen en koskaan peliä läpi päässyt, mutta ensimmäistä tasoa ja yhtä pyramideista muistan hinkanneeni yhä uudestaan ja uudestaan... tarina ei kerro, johtuiko moinen vain kyvyttömyydestäni tallentaa peliä. Leikitään, että ei.

Samoihin aikoihin olin oikeastaan aika hurahtanut erityisesti kahteen asiaan: dinosauruksiin ja avaruuteen. Dinosauruspelejä en koskaan valitettavasti käsiini saanut, mutta Star Control II:n sen sijaan kyllä! Ymmärtämättä englantia jäi pääseikkailu lähinnä vierestä seuraamiseksi, mutta 1v1 avaruusalustaistelumode se vasta olikin jotain! Muistan edelleen niin elävästi lempialukseni Pkunk Furyn, jota ohjasi pienet linnunnokkaiset Pkunkit, joiden ääntä kuunnellessa Jar-Jar Binks ei tunnu enää missään. :D Vähän aikaa sitten latasin pelin remaken eli The Ur-Quan Mastersin koneelleni, joten nähtäväksi jää mikäli peli oikeasti oli kaikkien näiden vuosien kaipuun arvoinen - ainakin pelkästään valikkoäänien kuuleminen alkoi jo hymyilyttää!

Lista on kuitenkin tällä hetkellä traagisesti vajaa, koska siltä ei löydy ollenkaan vielä LucasArtsin pelejä yhtä ainoata kipaletta! Pohdin aivan äärettömän pitkään minkä kolmesta eri vaihtoehdosta edes kaikkein eniten haluaisin tähän mahduttaa, ja loppupeleissä päädyin niistä kahteen: Grim Fandango ja Indiana Jones and the Fate of Atlantis. Indiana Jones oli myös pelien ulkopuolella aivan äärettömän iso osa lapsuuttani (kuten Star Wars ja MacGyver), ja tarkasti toisia matkimalla meinasi tämä olla ensimmäinen peli jonka pääsin läpi. Enää en muista, mihin matka tyssäsi. :D Joka tapauksessa heti pelin alusta kohtaus, jossa arkeologimme joutuu ongelmiin teatterin takaovella on syöpynyt alitajuntaani niin pahasti, että voisin pelata peliä aivan vain sen takia.

Grim Fandango oli toinen vastaava "katso ensin, matki sitten perässä"-pelejä. Muutaman sanan ymmärsin englantia, mutta dialogeissa päästiin silti eteenpäin vain visusti muistelemalla repliikkien oikeita järjestyksiä. Maailma tarjosi silti niin paljon tutkittavaa! Muissa lapsuuteni peleissä rauhallinen tutkiminen ja puzzlet eivät olleet juuri missään osassa, joten kuolemantakainen maailma teki yhden jos toisenkin vaikutuksen nykyiseenkin pelimakuuni. Remastered-version ilmoituspäivästä asti ei mikään muu enää päässä pyörinytkään, ja vaikka aika vähän kultasikin muistoja, ei mikään vie pois niitä fiiliksiä joita tän pelin ensimmäinen alue tuo. ♥

Mistä peleistä saatte nostalgiaviboja? Tai millaisia pelejä ylipäätään pelasitte nuorempana?