16. joulukuuta 2014

Vuoden karkkihylly


...eli käytännössä vuoden 2014 parhaat antimet eli parhaat pelatut pelit eli kaiken kaikkiaan tämän vuoden suosikit! Vuosi alkaa olla jo pikkuhiljaa lopuillaan ja siihen on sisältynyt aika iso liuta uusia tuttavuuksia pelien muodossa - erityisesti uuden koneen tännemuuton jälkeen. :D Kyseessä ovat siis vain tämän vuoden puolella läpipelatut ja löydetyt aarteet, sikäli muuten listaa olisi aivan liian tajuttoman vaikeaa kasata. Kunniamainintoja saavat mm. sellaiset pelit kuin Papers, Please, Saint's Row 3 ja Tomb Raider. Löpinät kuitenkin sikseen ja hyvin vaikeasti kasattua top5-listaa kehiin! Lopussa aiheeseen liittymätöntä kyselyä!

5. Assassin's Creed II (2009)
Suoraan sanottuna en tainnut sanallakaan blogissa mainita siitä helvetistä jonka kävin lävitse sarjan ensimmäisen osan kanssa. Tuskan kyyneleet vain vierivät pitkin poskia Altaïrin ratsastaessa pisteestä a pisteeseen b kymmenennettä kertaa, mutteivät luojan kiitos sentään Ezion kanssa. :3 Sarjan kakkososa oli ehdottomasti jopa mainettaan parempi, ja peliä jopa todella teki mieli pelata pidempään kuin oli tarpeellista. Cutscenet ovat edelleen helvetin jäätävän näkösiä, mutta kaikki muu toimi hienosti ja peli oli kaikkea muuta kuin tylsää putkijuoksua, kun kerrankin pääjuonen lisäksi oli kokonaisia erilaisia kaupunkeja ja pieniä sidequesteja tutkittavissa. Pelihahmoonkin on viimein mahdollisuus tutustua kun Ezion tarina paljastuu pala palalta eikä tätä viskata maailmaan valmiina assassinina vain lyhyiden selitysten raakileitten kera. Viimeiseksi peli pääsee vain koska itse pelisarja on sangen kuraa pidemmällä tähtäimellä, sori Ubisoft henkilökohtaisuuksista. :D

4. Guild Wars 2 (2012)
Ja taas lisää sarjassamme "en koskaan uskonut pitäväni tästä". Mörpit ovat yleensä olleet melko itseään toistavia ja tylsiä, mutta 40 euroa Guild Warsista maksettuani en kadu yhdenkään sentin käyttämistä. Itse peli on ihan mielettömän kaunis ulkoisesti ja print screen -nappula laulaa aika lailla jokaisen pelisession aikana. :D Jokaisella racella on oma tarinansa läpikäytävänä ja me kartan sataprosenttista tutkimista yrittävät saamme nauttia myös muiden lajikkeiden ihka omista näteistä alueista! Itse questeissa ei aina ole juurikaan mitään erilaista tai mörpeistä poikkeavaa kerta edelleen pieniä taskeja tehdään, mutta community ja itse maailma tekee jo pelistä ihan mielettömän kokemuksen. Ensimmäistä kertaa seikkaileminen tuntuu oikeasti hyvältä eivätkä alueet ole täydellisen karrikoituja esimerkkejä jokaisesta fantasiakirjasta. Koko ajan löytyy mielettömästi uutta tutkittavaa kauniista maailmasta ja kaikenmuotoinen craftaaminen on kovin kutkuttavaa. Neljäs peli on lähinnä siksi että kyseessä kuitenkin on edelleen mmorpg eikä niinkään perinteinen läpipelattava peli, halusin vain silti päästä hypettämään. :3 Ehdottomasti tulee lisää höpöttelyä kunhan hahmo on levelcapattu ja PvP koeajettu. Itse löydyn NA:lta Tarnished Coastilta nimimerkillä mynorchie.7218 jos vähäisistäkään lukijoista löytyy yhtäkään pelaajaa!

3. Transistor (2014)
Bastionin ystävät ehtivätkin jo tutustua Supergiant Gamesin tapaan tehdä hack and slashimaisia pelejä, ja nyt sotkuun sekoittui mukaan ripaus strategiapeliä. Niistä aineksista on Transistor tehty. Pausen (tunnetaan myös paremmin nimellä "Turn()") aikana iskut suunnitellaan ja sen jälkeen ihanainen pelihahmomme Red totetuttaa ne kera ihan mielettömän coolin näköisen miekkansa. Fire Emblemiä pelanneet varmaan ymmärtävätkin jutun juonen. Peli on ihan suunnattoman kaunis ja iskujen suunnittelu on toteutettu myös mielettömän hyvin. Haastetta löytyy myös pienistä "lisämissioista" joissa on kussakin oma tähtäimensä, jos haluaa koettaa taitojaan Turn() parissa. :3 Iskuja (eli functioneja) ja pelin vaikeusastetta lisätessä tulee hyvin paljon Bastionista syntyneitä viboja, mikä on vain ja ainoastaan hyvä juttu! Ainoa harmi vain tosiaan on se, että peli on ilman new game plussaa läpi yhdessä illassa ja hintaa pelille senkin edestä löytyy... Kaiken kaikkeaan pienessä paketissa oleva nätti taideteos, suosittelen myös soundtrackia!

2. Mass Effect 2 (2010)
Vau, jo kolmas kakkososa tällä listalla. Tässä tapahtuu taas jälleen perinteiset Assassin's Creedit, eli jäätävää sarjan ensimmäistä osaa seuraa mestariteos. Olin ensin ihan täysin varma etten syttyisi yhdestäkään avaruusseikkailusta, huomatakseni vain olleeni aivan väärässä. Mass Effect on kaikessa kauneudessaan mielettömän cool tarina älyttömän hienossa maailmassa, johon voi perehtyä niin paljon enemmän kuin peli ensi-istumalta antaa edes olettaa. Kaikki hahmot (paitsi nähtävästi itteni kohdalla kaikki ihmiset) ovat mahtavia, ja loyalty missionien tekeminen vain lisää kiintymystä. Rukkasia voi aina antaa cutsceneissä rehottavista blurreista jotka haluaisin niin kovasti kitkeä pois sekä tajuamisen jälkeen hieman itseään toistavista missioneista. Peli on kuitenkin ihan täyttä kultaa!

1. Batmanit (2009, 2011, 2013)
En tiiä mitenkä yllätyksenä tää tulee yhdellekään niistä jotka paremmin minut tuntevatkaan (etenkään aikaisemman hypetyspostauksen jälkeen), mutta tässä on ehdottomasti koko vuoden paras pelaamani peli(sarja)! En mitenkään voinut päättää Arkham Asylumin ja Arkham Cityn välillä, joten kierosti laitettiin koko trilogia yhteen nyyttiin. Siinä missä Batman jo muuten on aivan mahtava antisankari, ovat pelit sitäkin mahtavampia. Assassin's Creedistä puuttunut oikea sniikkailuosuus laitettiin Batmanpeleihin, ja lopputulos onkin aivan huikea. Mahtavia tarinoita mitä mahtavammissa käärepapereissa, ja lopputuloksena on kireään lepakkopuhuun pukeutuneen playboymiljonäärin seikkailut. Tätä ei voi mitenkään vihata, ja olenkin jo tainnut perustella miksi.

Nyt vetäydynkin Pokémon Omega Rubyn pariin sängynpohjalle ja murehdin Steamin tulevia joulualeja, hohoo. Tekstissä onkin jo mainittu pari mahdollisesti seuraavaan tekstinraakileeseen liittyvää pelintynkään, joten kaipa sitten stay tuned? Lisäksi jos kukaan tänne asti enää millään lukee, niin olisi kivaa kuulla jonkinnäköistä kommenttia siitä mikäli ketään kiinnostaa mahdollinen livestream twitchissä pelien parissa! Parin vuoden takainen lyhyt ja vain vajaan 200 tilaajan kokoinen let's play-ura Youtubessa alkoi nostaa päätään ja mieli striimata on aika kova. Olisi nimittäinkin mahtavaa saada paikalle joku muukin itseni lisäksi, jos kiinnostusta löytyy. :3 Samalla kartoitetaan vähän mikäli blogia edes luetaan, heh.

Mitkä ovatkaan teidän vuoden lempipelejänne? :3

23. marraskuuta 2014

Olematon päätösvalta


Yo! Innostuin yön pikkutunteina Nanowrimon keskenolleisuudesta huolimatta kirjottamaan Steamiin muutaman rivin pituisen arvostelun The Walking Dead: Season Two -hulinoista ja tajusin miten paljon mulla oikeasti onkaan sanottavaa koko pelisarjasta ekaa seasonia unohtamatta. Ensimmäinen season oli yksi parhaita pelikokemuksia koskaan, mutta tuon arvostelun kirjoittamisen aikaan aloin vaan ihan mielettömästi miettiä toimiiko ko. sarjan konsepti päätöksien mukaan adaptoituvasta tarinasta oikeesti vaiko ei. Nyt unohdetaan Animal Crossing -kylien nimipäätökset tosin toistaiseksi. :3

Ihan pelin alussa jo tehdään selväksi se, että sinä ihte olet isossa osassa siinä mitä pelissä tulee tapahtumaan. Peli uskottelee siis ekoista minuuteista asti koko tarinan muuttuvan ihan sen mukaan millaisia päätöksiä tulee tekemään. Peliä pelataan ihan tyytyväisenä ja ajan kanssa aatellaan tekevänsä isoja päätöksiä. Kahden hahmon väliltä päätetään kuka elää ja kuka vetää viimeisen henkäyksen tai jonkun henki pelastetaan toisen ollessa tyytymätön tähän. Kaikki tuntuu hyvältä ja pelaajalle tulee olo, että on oikeasti tehnyt jotakin. Väärin.

Menee muutama tunti ja pelaaja huomaa vastapelastettujen hahmojen kuolevan joka tapauksessa ja tilanteiden etenevän jatkuvasti tismalleen ennalta määritettyyn pisteeseen. Hahmo x saattaa näyttää hieman erilaiselta, mutta muuten tarina kulkee täysin omillaan ja suuriksi luullut päätökset eivät loppupeleissä muuttaneet mitään. Joku hahmo saattaa suhtautua tekemisiisi eri tavalla, mutta hei, hahmohan kuolee joka tapauksessa kuitenkin. Onneksi olkoon, lankesit pelin valheisiin!

Pelistä voi tietty saada pientä replayarvoa tekemällä tietyt päätökset eri tavoin, mutta ainoa palkinto siitä on vain hieman erilainen tai eri kohtaan ajoitettu cutscene, onnea. Tarina ei tosiasiassa muutu laisinkaan, vaikka muuta luvataan. Tästä kertovat mm. pelin lopussa olleet melkein muuttumattomat tiivistelmät hahmojen kohtaloista. Tokan seasonin ending oli lupaava henkäys oikeasta tarinan muuttumisesta, mutta ennen kolmatta seasonia ei uskalla sanoa mitään. Henkilökohtaisesti kiukuttaa kun peliä ylistetään suunnattomana lippulaivana adaptoituvissa tarinoissa, kun lupaukset ylittävät liian rajusti todellisuuden. Peli on edelleen mieletön, muttei päätösaspektin suhteen kun miettii mitä muissa peleissä samalla saralla tarjotaan.

Ehkä ensimmäisenä aiheesta mieleen tulee Mass Effect -sarja. Kolmas osa on vielä pelaamattomuuden syövereissä, mutta ensimmäiset kaksi osoittivat jo melko hyvin mitä pelillä on tarjota. Siinä missä Walking Deadissa pelillisesti ei oikeasti ole laisinkaan merkitystä sillä onko pelin lopussa kukaan elossa vai ei, niin Mass Effectissä asia on aivan toisin. Tiimissä olevien henki voivat riippua niinkin yksinkertaisista asioista kuin lojaalisuus ja nimenomaan päätökset. Huonot päätökset mm. tehtävien suhteen tarkoittavat hengettömiä tiiminjäseniä ja sitä kautta pakosti muuttuvia strategioita tappelun suhteen. Hahmojen dialogi adaptoituu tapahtumien mukaan ja pahimmassa tapauksessa liiallinen kuolleisuus aiheuttaa ihan tarinallisiakin ongelmia. :D No spoilerino.

Suurin osa myös varmasti tietää peleissä olevan kaksi eri reittiä pelata Commander Shepardia; joko renegadena tai paragonina, riippuen tahtooko kohdella ihmisiä nätisti vai verisesti tappaa kaikki. Juoni voi radikaalisti muuttua hetkenä minä hyvänsä ihan vain sen mukaan päätätkö toimia kiltisti vaiko et päätösten tullessa eteen. Omilla teoilla tuntuu kerrankin  OIKEASTI olevan jopa väliä kun maailma ja pelihahmo muuttuu. Kun vielä muistutetaan mahdollisuuksista Shepardin ja toisen valinnaisen hahmon romanssien suhteen, niin eiköhän pelillä ole jo aika paljon enemmän uudelleenpeluuarvoa kuin edeltävällä. Pelireittejä on päätösten takia sangen huisi määrä.

Heavy Rain olkoon toinen, vähän enemmän hahmoihin ja nimenomaan endingiin painottuva. Sarjamurhaajaa ja omaa poikaa jahdatessa tulee eri hahmoilla päättää asioita useampaankin otteeseen. Jo pelkästään lukemattomien endingien määrä kertoo siitä miten eri tavoin peli voi kulkea. Tarinan tapahtumat voivat muuttua useammin kuin kerran ja lopussa hengissä olevien ihmisten määrä on ihan itsestään kiinni, toisin kuin Wal... no, niin. :D Point being: ohjat siihen miten pelin loppuratkaisu toimii on täysin omissa käsissä. Peli ei vain valehtele muokkaavansa tarinan kulkua vaan pitää lupauksensa, huippua! Hahmoihin kehittyy täysin oma siteensä kun halu pitää näitä elossa pysyy myös kasassa, eikä peli juuri sinusta huolimatta tahdo riistää henkeä kaikilta luvattuaan voivasi vaikuttaa  tilanteeseen.

Voisin puhua tästä loputtomiin, mutta taitanee olla järkevää pitää tekstit luettavan pituisina! Tarkoituksena ei ollut bashata yleisesti Walking Deadia maanrakoon, vaikka kovin pettynyt tyhjiin lupauksiin ja hypeen olinkin - vähän kuten Worms Revolutioniin sen revittyä kaikki Armageddonin ominaisuud-- köh. Väärä aihe. ;_; Ihtestä aihetta oli kuitenkin aika hauskaa pohtia, ja voisin useemminkin miettiä näitä pidemmin. Peace out!

Onko siellä kokemuksia tyhjistä lupauksista peleissä hypen jälkeen?

24. lokakuuta 2014

Arkhamia ja lepakkomiehiä


Moikka! Viimesimmästä kirjottelukerrasta on jo aika kauan aikaa, hups. Ideoita ei niinkään ole ollut, mutta sitä enemmän aikaa pelata höpöttelynaiheita teille höpönassuille. :) Eiku. Asiasta kukkapurkkiin, pelasin loppukesän aikana viimeinkin erään hienon Arkham -pelisarjan ekat kolme osaa lävitte! Ja voi pojat, mitä sieltä löytykään.


Kuten Shingeki no Kyojinien ja muiden anime- että pelisarjojen kanssa hyppään junaan aina vähän myöhässä, mutta herranjestas parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olin kuullu ihan mielettömästi hyvää Arkhameista, toisin kuin monista muista DC:n tai Marvelin hahmoihin perustuneista peleistä (moro Deadpoolille). :D Joten turvavyöt kiinni, koska nyt käydään äkkipikaisesti läpi pelien parhaat palat, ainakin melkein spoilaamatta mitään!

Arkham Asylum oli tunnelmaltaan paras, mutta ehottomasti kaikista peleistä mekaniikoiltaan tönköin. Combat, counteraaminen saati sitten vihollisesta toiseen ninjailu ollut yhtään niin smoothia, kuin myöhemmissä osissa. Hauskaa tosin, kaikessa yksinkertaisuudessaan silti Asylum saattoi olla jopa niin mieluisa, että kaltaiseni achievementhirmu vaatii saada pelin 100% valmiiksi. ;_; Vankilamielisairaala on täydellisen kokoinen: matkustaminen ei tuntunut liian pahalta, ja riddlemetsästys tuntui mahtavalta. Hitusen cringeworthyn lopputaistelun ja yksinkertaistetun juonen takia peli tuntuu yksinkertaiselta, mutta muutoin nautin kovasti... Scarecrowin kuumottavista painajaisista ja Killer Crocin kuumottavasta viemäristä huolimatta.

Arkham City nosti rimaa hyvin paljon, eikä siitä voi olla tykkäämättä! Saaren sijasta käyttöön tuli koko Arkham City, joka on rajattu kaupunkialue pelkästään vangeille. Sanoin tyksineeni kovasti asylumin koosta, muttei cityssäkään niinkään ollut vikaa. Avoin maailma ei vaan yhtään sopinut arvoitusten ratkomiseen... :D Rakastamani riddletsydeemin päälle siis paskottiin kovasti, mutta kaikki muu toimi enemmän kuin hyvin! Ympäristö sen sijaan oli paljon monimuotoisempi ja vastasi paremmin liikkumiseen, joka taas, kuten myös about koko muu gameplay, tuntui niiiin paljon paremmalta. Combat on sata kertaa monimuotoisempi upgradeja myöten. Pelaajalle annettiin paljon enemmän mahdollisuuksia toimia oman mielen mukaan eri strategioilla. Tarinakin tuntui diipimmältä kuin aikaisemmin, ja vei enemmän mukanaan. Citystä eteenpäin myös detective moden käyttö luojan kiitos vähentyi, kun näkyvyyttä huononnettiin: pelin tunnelmaa ei syöty pois ja jännitys oli kestävämpää.

Ehdinpähän myös panikoida, kun päivittämättömien näyttiksen ajureiden takia yksi tietty ovi päätti crashata pelin useampaan otteeseen, melkein estäen läpipääsyn... ilmeisesti taisin kiintyä peliin liiakseen. Also kissunaisen löytyminen pelattavista hahmoista toi miellyttävää vaihtelua! Hahmovariaatiota oli muutoinkin lisätty, ja hahmoista sai paremman otteen - etenkin itse mailamiehestä.

Rocksteady Studios ei enää syystä tai toisesta ollut vastuussa Arkham Originsista, ja tästäkö tuntui moni heti lyttäävän koko pelin. :s Moni kokee pelin kehnoksi ja tönköksi vain ollessaan pelisarjan heikoin - saanen kuitenkin olla eri mieltä. Origins ei ehkä ollut edeltäviä osia parempi, mutta eipä kovin kauaksi pudonnut puusta. Gameplay ei juurikaan Citystä muuttunut, mitä nyt jotkut sidemissionit olivat erilaisia. Batmanin alkuvuosien tapahtumia oli niin mielenkiintoista seurata, ja etenkin Jokerin kohtaaminen sai sisäisen fangirlin kiljumaan. ;_; Hahmot ovat muuttuneet vallan silmissä, ja tiimi on näyttänyt tehneen mahtavaa työtä saadakseen aikaan impulsiivisemman ja herkemmän Batmanin (anteeksi ei anneta kellekään, joka kieltäytyy Alfredin jouluillallisesta). Jokerin ääninäyttelijä kuulostaa myös täysin nuorelta Mark Hamillilta, mitä ei voi olla rakastamatta. Lisäksi Origins sisälsi pelisarjan ehdottomasti parhaimman kohtauksen, joten Killing Joken lukeneet huutakoot hep!

Rukkasia tahtoisin antaa pelimaailman suurentumisesta Arkham Cityyn lisätyn osan vuoksi, sikäli waypointteja pitkin matkustelu ei tunnu koskaan mielekkäältä, ja kaupungin laidalta toiselle liitely taas tuntui vievän turhaan aikaa. En tosin koskaan oikein tyksi vähänkään liian suurista pelimaailmoista (osoitellen Skyrimiä), joten vika voi olla mussakin. :D Lisäksi vaikka juoni oli idealtaan hyvä (brieffattuna useiden "palkkamurhaajien" blokkaaminen), olisi totetutus voinut olla huomattavasti parempi. Etenkin kun kaikki kohteet eivät edes kuuluneet päätarinan piikkiin vaan olivat löydettävissä sidemissionien kautta. D:


Kaiken kaikkiaan Arkham-pelit ovat imo ihan mielettömiä, ja erityisesti kahden ensimmäisen osan väliltä suosikin valitseminen on ihan suunnattoman hankalaa. Omaperäiset stealthmekaniikat, taisteluhärpäkkeet ja mielekkäät "nouda x paikkaan y"-tyylisistä missioneista poikkeavat sidequestit muodostavat mielettömän paketin. Lyön vaikka henkilökohtaisesti jokaista, joka keksii huonoja syitä olla pitämättä näistä. :3 Arkham Knightia siis enemmän kuin jännätyksellä ootellessa! Scarecrow pääpahiksena sytyttää niin kovasti, ettei malta olla muuta kuin täpinöissään. Olisi parasta kuitenkin olla näyttämättä Bruce Waynen vanhempien kuolemaa neljättä kertaa, sieluuni sattuu. 
Mitäs mieltä siellä päässä?

I am vengeance, I am the night, I am Batman.

3. heinäkuuta 2014

Tyttöpöpöjä esportsissa

"The participation is open only to Finnish male players."
Tervetuloa Suomen kesäassemblyyn Hearthstone-turnaukseen!



Olipa kerran IGN:n kertoma tarina IeSF:stä eli The International e-Sports Federationista, joka esti Etelä-Koreassa naisia pelaamasta tulevassa maailmanmestaruusturnauksessa Dotaa, Hearthstonea ja Ultra Street Fighteria... niin mitä häh? Sukupuolijutuista on varmaan vikisty kymmenen miljoonaa vuotta pelikeskeisissä jutuissa, seksismiä siellä ja seksismiä täällä ja kellään ei ole kivaa. Mahtavaa. En henkkoht itse ole koskaan jaksanut kiinnostua syrjintäkeskusteluista ja muista vastaavista League of Legendsin Team Siren-ulinan ulkopuolella, enkä koskaan ole syrjintään itse tytynä törmännytkään. Hassut "naiset keittiöön ja pois tietokoneelta"-vitsit lähinnä huvittavat, enkä juurikaan ymmärrä miksi anonyyminä pelejä pelattaessa pitäisi palkokasveja hengityselimiin mistään vetää. Paitsi nyt.

Miespelaajia löytyy moninkertaisesti enemmän, joten ihan loogista, että kilpailullisen pelaamisen parissa tilanne on myös sama. Sen suhteen ei ole mitään ongelmaa, eihän? On tyystin normaalia nähdä kilpailussa kymmenen miestä yhtä naista kohden, eikä kukaan loukkaannu. Jos sattuu olemaan tytypelaaja, voi täysin samalla effortilla päästä kilpailulliselle tasolle, kuin kuka tahansa muukin. Yksinkertaista. Esports ei kuitenkaan ole, eikä tule olemaan sukupuolirajoitteinen. Vastoin fyysisiä urheilulajeja, ei videopeleissä tule koskaan olemaan etua tisseistä tai isommista lihaksista. :D Mikään ei estä molempia osapuolia pelaamasta keskenään.

IeSF kuitenkin rajaa tietyistä turnauksista naiset ulos kokonaan, sikäli pyrkimyksenään "mainostaa" naispuolisten pelaajien olemassaoloa. Kuulostaa jo nyt sangen lupaavalta. Tilannetta ei myöskään tunnu helpottavan miesten sulkeminen pois Tekken-turnauksesta "tasapuolisuuden" nimissä. Henkkoht surettaa suuresti niiden kilpailullisella tasolla pelaavien puolesta, niin miesten että naisten, jotka joutuvat tahdostaan huolimatta pelaamaan prosentuaalisesti huonompien vastustajien kanssa vain koska rajoittelu. Täh. Jollain tasolla tajuaisin vielä naisten amatööriturnauksen pienen osallistumisprosentin takia, mutten mitenkään tilannetta näin ison turnauksen kohdalla.

Tl;dr naispelaajilla ei oikeasti ole tällä hetkellä mitään massiivista ongelmaa. Vaikka naisia ei näy jokaikisessä lajissa, niin kyllä propelaajia löytyy kun tarpeeksi etsii. Jos on hyvä, pääsee myös sukupuolesta huolimatta mukaan turnauksiin ja muihin härdelleihin - tällainen hölmöily vaan estää moisen. Mikäli naisten skenelle tarvitaan mainostusta, niin jestas tehkää jotain muuta, älkääkä tehkö jotain joka kuulostaa vain hetken mielijohteelta. Naistenhan niitä piti olla mestareita tekemään. Heh. Toivon mukaan shitfest kasvaa entisestään ja asialle tehdään jotain.

Hearthstonen omaa Mulania odottaessa loppuun tämän lisäksi tunnelmankevennys, jolle saatoin hymyillä ääneen aika pitkään. :3
In general, women lack the upper body strength required to compete with men in card games. Also, if they're menstruating, then they might attract wild bears into the tournament.

Mitä mieltä sillä puolella ollaan sukupuolittain lajittelusta?

EDIT: Ilmeisesti IeSF peruutti päätöksensä, whoop whoop! Olin muutaman tunnin etuajassa.

28. kesäkuuta 2014

Rakkauspakkauksia


Uhosin uusia tekstejä ensinnäkin enemmän ja useammin, mutta mitenkä kävi. Se kauan uhottu tietokone majoittautui viimeinkin, ja kasausprosessin jälkeen tiedossa oli oikein hyvä masiina. Intelin i5-4670K prossulla ja NVIDIAN GeForce GTX 770:lla mennään eteenpäin, joten eiköhän nyt jatkoa ajatellen tehot riitä. Anyways, lupasin muutamia ensiajatuksia joistakin peleistä, mutta blogille kävi ylläolevat Mirror's Edget. Hurahdin ihan täysin uusiin peliprojekteihin, ja unohdin vallan tehdä ajatuksenkeruun paperille. ;_;

Pahoittelut on nyt pahoiteltu, ja olennaisuuksiin voidaan siirtyä. Pettymyksiä ja odotuksia suurempia yllätyksiä oli ja meni, ja alle tahtoisinkin nyt kasata muutamia pieniä ajatuksia isoimmista, niin positiivista kuin negatiivisistakin ylläreistä, joita nyt parin viikon aikana on ilmaantunut. Steamin kesäalemyyntien vuoksi tiedossa saattanee tulla vielä jotakin uutta, joten korvat ja silmät auki. :O

Yksi suurimmista yllätyksistä oli ehdottomasti Watch_Dogs. Näyttiksen mukana ilmaantunut ilmaispala tuntui sangen ironiselta sen jälkeen, kun koko edellisen viikon oli vain kuullut pelkkää shaibaa itse pelistä. No, tähän mennessä peli on ollut mielettömän hauska. Onko peli nätti, todellakin on. Entä onko se mielenkiintoinen, ehdottomasti. Löytyykö teknisiä ongelmia... no, joo. Autojen yhtäkkinen spawnaaminen naaman eteen pakoon ajaessa on suunnattoman rasittavaa, ja junien hätäpysähtyminen hypätessä raiteille hämmentävää. Huonosti tehdyt heijastukset ikkunoissa eivät kuulune itse gameplayhin, eivätkä ne juurikaan niihin erityisemmin keskittymättä häiritse. Joka tapauksessa peli on hieno. Mekaniikat ovat hiton siistit, ja Aiden vaikuttaa oikeesti mielenkiintoiselta hahmolta. Ajatus siitä, että jokaisella pelin ihmisellä on nimi ja omat persoonalliset piirteensä, on huikea. Toistaiseksi en ymmärrä suunnatonta bashausta, jota peli on saanut enemmän kuin paljon osakseen. Ehdottomasti tahdon kirjotella lisää pelin läpäisyn jälkeen. :3

Vähemmän tai enemmän yllätti myös Mirror's Edge. Toinen osa juuri julkaistuna ja paljon hypetettynä oli pakko tähänkin tarttua. Eh. Kuuleman mukaan kyseessä piti olla "järkyttävän upea" ja innovatiivinen peli, mutten voinut mitenkään peitellä pettymystä. Ajoittain järkyt kontrollit vievät välillä maun pelaamisesta, ja poliiseja vastaan tappelu ei vain tunnu yhtään pelin hengeltä. :F Ootin kai vähän enemmän fiilistelypeliä, jossa katolla kiipeily ja ninjailu on pääosassa. Mutta kävi miten kävi, on kyseessä edelleen oikein kiva tapaus. Mitä nyt vain ei ehkä täysin kaiken sen hypetyksen arvoinen. Mielettömän hienoja grafiikoita ei kuitenkaan saa unohtaa!

Saint's Row: The Third on yksi ainoita pelejä, joita on jaksanut tahkota päälle 30 tuntia vain kolmen neljän päivän sisällä ja joista on jaksanut etsiä kaikki collectiblet. Vähän kieli poskella parilla eurolla Humblebundlesta ostetusta pelistä paljastuikin ihan mielettömän hauska multiplayertapaus. :D Huumori voi tuntua vähän hämmentävältä, mutta suuremman osan ajasta oli se lähempänä hauskaa kuin päiväkotihuumoria. Eikä hahmogeneraattorin kaltaista varmasti ole muualla, kuka ei haluaisi pelata kirkkaanvihreällä miehellä? Ootin erillisiä kampanjoita single- että multiplayerille, mutta näitä ei kuitenkaan ollut. Jotkut missionit eivät juurikaan sovellu multiplayeriin (saati ole hauskoja kun toinen istuu helikopterissa tekemättä mitään), mutta luojan kiitos vähemmälle jäävät. Pidin paljon!

FEZ oli myös jotain, jota odotin ainakin nääääin paljon. Aikaisempi kone (aka Maisa) ei suostunut edes käynnistämään koko peliä, joten perhana totta kai odotin jotain ultrasiistiä. FEZ osoittautui ihan suunnattoman nätiksi. Koko maailmankääntelymekaniikka on ihan helmi, ja Gomez on ehkä yksi suloisimpia hahmoja kuunaan. :3 Joka tapauksessa peli on ehkä vähän liian nerokas. Puzzlepelien kuuluu viedä aikaa ja saada aikaan hermoromahduksia, mutta kun puzzlea ei pääse läpi jääden kiinni millisekunneista ja yhdestä mekaanisesta virheestä, hermostuttaa vähemmästäkin. Odotin myös jonkinmuotoista fast travel-vaihtoehtoa. Ei, peli ei ole missään missään nimessä huono. Ehkä sangen ylinerokas ajoittain, mutta vain ajoittain. Ja on se ehkä myös vähän päähän koskeva, mut hei, grafiikoilla on hintansa! Jos et omista, osta. Heti.

En tiie saanko laskea Rogue Legacyä tähän listaan pelattuani aiemmalla koneella parisenkymmentä minuuttia, mutta miksipä ei. Kuten TotalBiscuit muun muassa totesi, ei kyseessä ole täysin perinteinen roguelike. Jokaisen kuoleman jälkeen hahmon jälkeläinen jatkaa edellisen kasaamien rahojen kanssa, yrittäen pohjustaa hyvän alun seuraavalle. Käytännössä peli on vain rahan ja armorien farmaamista yhtä ylihyvää hahmoa varten. Kaikilla lapsilla on omat traittinsa - joku on värisokea, joku pelkää kanoja tai joku ei nää 3D:nä. 103-levelisenä en voi sanoa peliä tylsäksi, mutta ehkä vähän yksitoikkoiseksi. Dungeonit muuttuvat joka kerta, mutta bossit pysyvät samoina ja välillä yhtä epäreiluina, kunnes sattuu löytämään tarpeeksi rahaa päästäkseen lävitse kuin leikiten. :|

Muutamia pelejä, joihin tahdon ehdottomasti palata vähän paremmalla ajalla ovat Batman: Arkham Asylum, Skyrim, Deus Ex: Human Revolution ja ehkä jopa Borderlands 2. Niin paljon tuplapisteitä. En usko voivani yhtäkään näistä välttämättä tiivistää muutamalle riville, joten mieluummin kasaan vähän isomman pakkauksen myöhemmin. :3 Projekti "Mirror's Edgen viimeiset kolme chapteria loppuun" jatkuu kenties nyt, joten adjöö!

Onko Steamin kesäaleista löytynyt mitään aarteita?

5. kesäkuuta 2014

Hei, olen jumpscare


Pirteä aihe näin helteiseen kesäpäivään! Jostain syystä kauhupelejä tuntuu tulevan nykyään joka tuutista. Oli se sitten survival horroria tai mitä tahansa, joku intoilu viime aikoina on tuntunut syttyneen, kenties kiitos Youtuben? En henkilökohtaisesti yhtään ymmärrä mikä tekee Pewdiepien kaltaisista murrosiältä haiskahtavista kiljumisista Amnesiaa pelatessa yhtikäs hauskaa, mutta ilmeisesti tällainen huomio on vain saanut pelintekijöille lisää pökköä pesään. :D Jossakin vaiheessa Silent Hill tuntui olevan ainut vikkelästi mieleen tuleva sarja kuumotuksia, mutta toisin on nyt. Ei sillä, että se pakosti olisi huonokaan asia.

Itse pelkään kauhupelejä kuollakseni. Silti niitä on pakko pelata, ja silti olin niiden miljoonien tylsien ihmisten joukossa ja saatoin joskus striimatakin pelaamista. Pelkäämisestä huolimatta piileskelyn ja pakoonpääsemisen konsepti on kutkuttava, etenkin jos se on tehty hyvin. Indeed, eri asia onkin se, että onko se myös hyvin tehty. Onko kenties millään mahdollista, että uusien kauhupelien sysääminen markkinoille saa vain aikaan lähes identtisiä tuotoksia? Millainen on oikeasti hyvä kauhupeli?

Hyvä kauhupeli antaa pelaajansa levätä. Niin tyhmältä kuin se tuntuukin, niin  jatkuva liiallinen paniikki voi myös tehdä pelistä epämukavamman kokemuksen. :S Mihin liian moni peli tuntuu nykyään perustuvan ovat jatkuvat jumpscaret ja iänikuiset jahtaamiskohtaukset. Hienoisen kuumotuksen ja hikikarpalot otsalla saa ja pitääkin pitää yllä, mutta herranjestas antakaa lisää niitä kaappeja joihin piiloutua ja  rauhallisia alueita joissa lepuuttaa sydänparkaa. Pelin kuuluu olla ahdistava, mutta ketään ei saa pelaamista jatkamaan antamalla hetkeäkään saada miettiä, mihin ehkä sen panikoituneen karkumatkan päätteeksi pitäisi päästä. :D Nimimerkillä en mielelläni pyörisi kymmentä vuotta ympyrää Penumbran koirat perässäni vaan pääsisin siinä samalla myös eteenpäin. Pelottelun muotoja on useita, ja ehkä jotkut nauttivatkin jatkuvasti päällepuskevasta läjästä säikyttelyitä yksi toisensa jälkeen.

Kehittäkää mielenkiintoisia tapoja pitää paniikkia yllä. Jahtaamispelit ovat imo ehkä kuumottavin kauhupelien muoto, mutta rajansa kaikella. Kun joku juoksee lihaveitsen kanssa perässä sadan kilometrin tuntivauhtia jatkuvaa syöttöä, turtuu siihenkin aika nopeasti. Amnesian kaltaisten pelien on melko hankala pitää kiinnostusta yllä, jos pakoonjuoksusta tulee arkipäivää ja itse piiloutuminen jää vähemmälle. Eihän siinä edes muista enää pelätä. Outlastin olen tosin kuullut tämän tehneen sangen hyvin. Edellä mainitut jumpscaret taas ovat ehkä halvimpia pelottelun keinoja kuunaan, ja niitä liialti viljelevät pelit maistuvat vaan karvaalta ja pakotetuilta. Musiikki, ympäristö, koko atmosfääri - tehkää niilläkin jotain, älkääkä käyttäkö samoja elementtejä ylitse kaiken. :<

Tämän kanssa taitanen olla ainut, mutten itse sen suuremmin välitä kauhusta, jossa ei olla täysin tai lähes aseettomia. "Miten voi edes olla lähes aseeton", saamalla vain rajallinen määrä aseita tai muita mahdollisia puolustautumisvälineitä. Liiallisen asevaraston tai rikkoutumattomien meleeaseiden kanssa olo tuntuu liian turvalliselta. Tietysti omaan makuuni puolustautumiselementit toimivat, jos myös kyseessä on tilanne jossa saattanee jopa vahingossa joutua miettimään, tarvitseeko juuri sitä kadun toisella puolella olevaa zombieta tappaa, vai saattaako luodin tarvita myöhemmin (Walking Dead opettaa). Kukin omalla tyylillään!

Viimeisenä muttei vähäisimpänä, ei kauhupelikään toimi juonetta. Siinä missä Slenderistä on kiittäminen creepypastoja, on senkin taustalla kuitenkin useampia kuumotustarinoita, vaikka ne eivät itse pelissä paljastukaan. Pelkkä pelottelu ei toimi, mind you. >:( Tarvitsemme miellyttävän juonen palkintona kärsimyksestä, tai vähintään porkkanana jatkaa eteenpäin.

Poikkeuksia kuitenkin aina on, voipa peli olla hyvä jo ihan juonensakin puolesta. Mieleen koko asia tuli ylipäätään siitä, että oottelen itse mielenkiinnolla syksyllä tulevaa Alien: Isolation -pelintynkää Pitäisi kuuleman mukaan olla jopa pelattavan arvoinen alienpeli (?!) ja vastoin edeltäjiään jopa jännittävä. Alienille on luotu ominaisuuksia niin kuuloaistista näköaistiinkin asti, ja tämä kykenee adaptoitumaan ympäristönsä muutoksiin oppimalla pelaajasta. Kuulostaa huikealta, ja erityisen jännäisältä. :3 

Millaisista kauhupeleistä te tykkäätte tai ette tykkää? :3

4. kesäkuuta 2014

Anime ja roguelike

Muikeaa kesän alkua!

Viime aikoina on tullut hurahdettua animemaailman omaan roguelike-genreen, jonka peleissä kuoltua kuolema on sangen lopullinen. Death Note tuntui olevan ensimmäisiä vähän tähän suuntaan viittaavia, suuremmalle yleisölle tutumpia sarjoja. Varmasti monelle kuitenkin tuttu Mirai Nikki - kahdentoista ihmisen murhapeli tulevaisuuteen näkevien päiväkirjojen avulla - oli ensimmäinen lähin tämänkaltainen näkemäni, ja nyt olen mielenkiinnosta tutkinut asiaa vähän lisää. Btooom! noudatti enemmänkin Mirai Nikin tyyliä asettaessaan parisenkymmentä ihmistä oikealle autiolle saarelle. Bokurano pisti lapsia puoliväkisin mukaan tappopeliin, jossa hintana saattoi olla enemmänkin kuin oma henki. Kuumottavaa, eikö? Nämä kuitenkin tapahtuivat oikeassa elämässä.

Sword Art Online otti kuitenkin askeleen toiseen suuntaan ja siirsi pelaajansa oikean VRMMORPG:in (hyi mikä sanahirviö Virtual Reality Massive Multiplayer Online Role-Playing Gamelle) sisälle - ihan yhtä lailla vaaraan kuin oikeassakin elämässä. Tuhannet pahaa-aavistamattomat pelaajat jäävät sisään peliin, josta pääsee pois vain pelin voittamalla. Jos pelaaja kuolee Sword Art Onlinessa, voi hyvästit vilkuttaa myös oikean elämän ruholle. Nyt kaikki Oculus Riftiä havittelevat kuumottelevat kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita, joita julkaisussa voi tulla. No jos nyt ei kuitenkaan. ;_;

Huomasin kovin tykkääväni SAO:n ja muiden ylläolevien animujen aikaansaamasta tunnelmasta. Vaikka kaksi ko. sarjoista on vielä kesken ja tulee saamaan toisen kauden (Sword Art Onlinea lisää heinäkuussa!), sai sarjoihin kuitenkin melko selkeän kosketuksen. Mahdollisia pettymyksiä sarjojen juoniin liittyen en ajatellut puida sen enempää, mutta senkin edestä  pieniä hämmennyksiä välittämättä siitä faktasta, että kyseessä ovat fiktiiviset tarinat.

Kaikissa sarjoissa kuuluu olla se yksi sekopää, ja joissakin sarjoissa niitä on enemmän. Järkeenhän se käy, että jouduttuaan hengenvaaralliseen asetelmaan ihmismieli murenee hyvinkin helposti. Aiemmin normaalit toimistotyöntekijät saattavat paljastua armottomiksi murhaajiksi, mutta rajansa kaikella. Kun joka toinen hahmo on täysi mielipuoli, alkaa vähemmästäkin koko sarja hämmentää. Jos hahmo ei ole palokirveen kanssa valmiina murhaamaan jokaista tiellensä tulevaa, on tämä sitten täysi viilipytty ja valmis pelastamaan kaikki. Hahmoilla on kyllä lupa panikoida pidempäänkin kuin vain ensimmäisen jakson ajan, eikö niin?

"Pelaajien" tai uhrien valintaperusteet. Sword Art Onlinen tapa saada 10 000 ihmistä oli vielä ihan järkeenkäypä, mutta muissa tapauksissa hämmentyy vähemmästäkin. Btooom! sisälsi peliinsä vain parikymmentä ihmistä. Kun otetaan huomioon Japanin koko väkiluku, tuntuu aika hurjalta saada "sattumalta" mukaan vähintään kolme mielettömän hyvää itse tietokonepelin pelaajaa. Paino sanalla mielettömän. Bokuranossa ylipäätään voi porsaanreikiä löytää vaikka millä mitoin, ja peliin värvääjänä huolestuisin jo aika lailla - "entä jos kukaan ei haluakaan lähteä tähä mukaan?" Indeed. Miksipä helposti höynäytettävä suuri ryhmä ihmisiä ei lähtisi mukaan tuntemattoman persoonan tarjoamaan leikkiin? :D Muutoinkin sarjoissa kummastutti suuresti se, että jokainen tuntui jotenkin ennestään jo tuntevan toisensa. Jos hahmot eivät tunteneet, oli näillä muutoin jokin salaperäinen keino löytää toisensa pieneltä alueelta jatkuvasti, vaikka pinta-alaa olisi kuinka.

...mutta en kai ny oikeasti ole näin tiukkapipoinen. Olivat sarjat oikeasti mielettömän koukuttavia ja siistejä, eikä näin pieniin yksityiskohtiin edes viitsi loppupeleissä kiinnittää niin paljon huomiota. Kaikkien kohdalla pieni Game of Thrones -kutina heräsi eloon, kun kaikilla ei ollutkaan samanlaista henkivakuutusta. Ei välttämättä mitenkään kevyttä katottavaa (jos sarja on viitsitty tehdä ei niin kieli poskella), mutta herättää varmasti samoja vapinoita selkäpiissä, jos yhtään on peleissä tottunut kerrankin pelkäämään elämiensä puolesta. :3 Potentiaalia kehittää yksi papukaijamerkin arvoinen sarja ehdottomasti on, ja odotan innolla sellaisen näkeväni. Ja Sword Art Onlinen kaltaista peliä pelaisin jopa täysin mielelläni!

En tohdi edes käydä sen suuremmin lävitse hämmennystäni X- ja Y-kromosomien edustajien väliseen kanssakäymiskliseeseen, joten näissä kuvissa ja näissä tunnelmissa on hyvä aloittaa Log Horizoniin ja Accel Worldiin tutustuminen! Book Depositoryssä on muuten atm sangen halvalla SAO:n romaaniversioita tarjolla, juuri odottelen omaa kappaletta postista. :3 Ja täysin offtopicina yritän pahoitella kirjoitteluiden hidasta tahtia, tietokoneasiat edelleen vähän rempallaan sairasteluiden takia ja yo-juhlat imivät viimeisetkin mehut. Anteeksi. ;_; Parannan tapani viimeistään Desuconin jälkeen!

19. toukokuuta 2014

Portaalit, zombiet ja muut herkut

Yo! Viimeisimmästä postauksesta on nyt vähän enemmän aikaa, shiet. On tullut kuumoteltua niin ylioppilaskirjoitusten tuloksia kuin tulevia tietokonesuunnitelmiakin, ettei millään yksikään tekstinraakileista päässyt julkaisuun asti. ;_; Koneista puheenollen alle kuukauden sisällä olisi tarkoitus kasailla uutta tietomasiinaa, ja viimeinkin suurin osa Steam-accountin peleistä pääsee käyttöön! Joten mikäs sen parempi idea kuin käydä lävitse tähän mennessä läpikäytyjä suosikkeja ennen upouusien korkkaamista! Yrityksenä oli ottaa mukaan pelejä, joista en niinkään ole tainnut vielä mainita - ja valitettavasti tällä kertaa vain PC-pelejä.

© Valve
Fun fact, koskaan Steamiin en itseasiassa edes eksyny olisi, ellei maailmasta löytyisi Valven Portaleita ollenkaan. Kyseessä on myös eka oma läpipeluusarjani. Ekan osan julkaisun aikaan ei pelistä oikein sivustakatsojana saanut mitään irti, ja vähän jälkijunassa kolmisen vuotta sitten kokeilin koko peliä ekan kerran. Ja rakastuin, kuten nähtävästi aika moni muukin. Vaikkei ykkösen kuulunukkaan olla kuin pieni osa Orange Boxia, on se jotain ihan mielettömän siistiä ja mahtavaa. Portaalimekaniikat on toteutettu huikeasti, ja Portal 2 vaan tuo geelimömmöineen ja liikkumapuikuloineen entistä lisää monipuolisuutta. Vain sairas ihminen voi sanoa companion cubelle (kaverikuutio para
s kuutio) ei. Näistä mitä todennäköisimmin lisää myöhemmin!

© Popcap

106 tuntia takana, edelleen kaksi achievementtiä saamatta. Kiitos Popcap, teit mitä koukuttavimman zombiepelin Plants vs. Zombies. Istuta kukkia, tapa zombieita, pelasta itsesi aivoimulta - done! Vaikka pari pelin päätarinan ulkopuolella olevaa puzzlea aiheuttaakin vakavia aivokuolioita, ei pelaamista voi lopettaa kun kerran aloittaa. For reals. :D Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja järkyttävistä spin-offeista huolimatta ihan mahtava, itekseni tässä oottelen parhaillaan Garden Warfarea PC:lle!

Yllättävän moni ei nähtävästi olekaan tutustunut Torchlightiin ollenkaan, vaan on valinnut Diablo III:n mieluummin. Suosikoin itse enemmän sarjan kakkososaa paljon miellyttävämmän monipuolisuuden takia, mutta kummastakaan osasta ei juurikaan ole pahaa sanottavaa. Runic Gamesin Diablomainen RPG-seikkailu on mielettömän koukuttava etenkin multiplayerinä, seurana tietysti myös vapaavalintainen lemmikkikumppani vaikka fretistä peuraan. :3 Ajoittaisesta hack and slash-tyylisyydestä huolimatta ei peli luojan kiitos silti tunnu yhtään liian nopeatempoiselta, jos malttaa käydä lävitse myös vapaavalintaiset questit. Steam myös mahdollistaa melko vapaan pelin modaamisen. Myönnettävä tosin on, ettei ykköseen juuri ole koskemista enää toisen osan korkkaamisen jälkeen. :<

© Supergiant Games
FTL: Faster Than Light saattaa karkoittaa luotaan aika nopeasti, jos ei ole kiinnostunut roguelike indie- saati sitten strategiapeleistä, tai jos jälkimmäisissä vain vuoropohjainen tuntuu kotoisalta. FTL antaa mahdollisuuden olla oman elämänsä Buzz Lightyear ja pelastaa galaksi kapinallisilta. Etenkin uuden updaten myötä peli tuntuu entistä kutkuttavammalta, kun joka pelikerta on entistä erilaisempi. Vielä 18 tunnin jälkeen ei yksikään avaruuslaivoistani Vohvelilaivoista Kaurapuuroihin ole vielä läpäissyt lopputaistoa, mutta vielä joskus...!

Jos Bastionista ei tykkää, syökää päänne. No ei sentään, kyseessä vaan todella on yksi huikeimmista peleistä, mitä on tehty. Yhtä kaunista artstyleä on harvinaista löytää, ja eeppinen narraattori Logan Cunningham vetää melkein vertoja Morgan Freemanille (no ei ihan ;_;). Peli itsessään ei ole pitkä, mutta kokemus on mahtava ja New Game+ on tarjolla myös hurjimmille hirmuille. Pelin oma tapansa valita haluttavat skillit ja aseet on jännä, ja vaikeusasteiden vapaavalintainen hallinta idoleita aktivoimalla on vähintäänkin mielenkiintoinen. Nopeatempoinen hack and slash ei ole kaikille, mutta suosittelen edes kokeilemaan - edes soundtrackin puolesta.

Kunniamaininta on myös pakko antaa Monaco: What's Yours Is Mine -pelille, joka tuo itseään parhaiten esiin multiplayerinä. Yhdessä ryöstöjen suunnittelu eri classeilla (hei, kuka ei haluaisi olla kloroformilla varustettu siivooja?) on mielettömän hupaisaa lukuisista faileista huolimatta. Ryömi tuuletuskanavissa, pukeudu vartijan asuun, älä jää kiinni - as simple as that, vai onko? Innolla odotan myös Payday 2-kokemusta, ihan vain päästäkseni selvyyteen siitä onko pussinheittosimulaattori lähelläkään Monacoa. Mielessä on myös miljoona muutakin maininnan arvoista peliä, joista voisi höpöttää vaikka kymmenen vuotta! ;_; Tarkoituksena on kuitenkin vielä myöhemmin tarkemmin kattaa lisää indiepelejä, joihin huonolla tietokonevarustuksella on viimeiset vuodet täytynyt turvautua. Lisäksi jatkossa on koneen kasaamisen yhteydessä tarjolla ensimakuja muun isommista peleistä, joten kliseiset stay tuned!

28. huhtikuuta 2014

Beyond the boundary


Arvosteluiden tai sarjapohdintojen tekemisen ei kuulunut alun perinkään olla kovin suuri osa blogia, mutta ajatus nimenomaan tästä alkoi kutkutella heti parin ensimmäisen jakson jälkeen. Kylläkyllä, pakko puhua Kyoukai no Kanatasta! Kyoukai no Kanata - tai joillekin tutummin Beyond the Boundary - tuskin on kovin monelle vieras nimi, mutta brieffattuna kyseessä on Kyoto Animationin supernaturalsarja pseudonormaaliin kouluelämään hitusen sotkettuna. Olin yllättynyt siitä määrästä kritiikkiä jota sarja syksyllä sai, joten katselu oli pakko aloittaa hieman skeptisenä. Pakko kuitenkin sanoa että ei, en pettynyt. Mahdollisia spoilereita!

Sarjan keulakuva Mirai Kuriyama (ei sentään Mirai Nikki, heh heh) on tyypillinen, pienikokoinen ja söötti juuri kaupunkiin muuttanut tyty, joka sattumien kautta yrittää heti ensimmäisten minuuttien aikana murhata toistaiseksi tuntemattoman Akihito Kanbaran pistämällä miekan tämän rintakehästä läpi. Ah, joo aivan, Akihito on kuolematon puoli-youmu ja Mirai on yksi kaupungin spirit huntereista, joidenka tehtävänä on erinäisiä sieluolentoja tappaa. Kun pakkaan sekoitetaan vielä se fakta, että Mirai osaa manipuloida omaa vertaan ja muodostaa siitä mm. aseen itselleen, alkaa sarja olla aika lailla kasassa.

Mirai on saanut tehtäväkseen tappaa Akihiton, mutta vasta sarjan loppupuolella todellinen uhka alkaa nostaa päätään ja viimeiset jaksot kuluvat sen parissa. Koko setti kestää vain 12 jakson ajan, joten jossakin vaiheessa huoli alkoi hiipiä selkäpiitä pitkin - etenkin kun yksi oli käytetty juonettomaan jaksoon täynnä musiikkia ja tanssiaskeleita. Miten kaikki potentiaali saataisiin ahdettua noin pieneen määrään minuutteja? Juoni ei ollutkaan täydellinen, muttei todellakaan huonosti tehty. Jännitys oli kuitenkin olemassa, ja vatsanpohjaa kutkutti aina kun tilanne alkoi kiristyä. Tuntui kuin sarja olisi skipannut alkuläpättelyt ollenkaan ja hypännyt suoraan toimintaan, mikä ei missään tapauksessa ollut huono asia. Juonta oli mukavaa seurata, kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta. Katsoisin uudestaan.

Hahmot olivat kuitenkin mitä iloisin yllätys. Erityisesti Mirain hahmodesigniin olin tykästynyt jo ennen sarjan aloittamista, ja nyt kyseessä on yksi lempihahmoistani. Kummankaan päähahmon selviämisestä sarjan lopussa ei ollut mitään takuuta, ja se jos mikä lisää sarjan jännitystä entisestään. Se tosin myös saattoi olla yksi tekijä, minkä vuoksi olin kaikesta siitä ilonpuuskasta huolimatta hieman pettynyt loppukohtaukseen. Vaikka hahmot olivat hyvin tehtyjä ja persoonallisia, ei niitä kaikesta huolimatta oltu käytetty sarjan hyväksi kuten olisin odottanut. Päähahmoja lukuunottamatta tehtiin kaikki turhan turvallisesti, ja "paha saa aina palkkansa" pätee liiankin tehokkaasti. Kaikista hahmoista Mitsuki tuntui olevan ainut kaukaisemmaksi jäävä, kun lopuista sai kuitenkin jonkunmuotoisen tuntuman. Oli se sitten silmälasi- tai pikkusiskofetissi, löytyy jokaisesta hahmosta jotain omaa pientä ja yksityiskohtaista.

Koko sarjan artstyle oli yksi kohokohdista. Lempisarjani Clannad sisälsi kaikkia niitä ominaisuuksia joita animen artstylessä vihaan, ylisuurine silmineen ja hämmentävine mittasuhteineen. Hyouka alkoi jo lähennellä niitä ominaisuuksia jotka etenkin lifestyleanimessa toimivat - mutta sitten on Kyoukai no Kanata. Sarja on kaiken kaikkiaan kaunis. Värimaailma on toteutettu huikeasti ja taistelukohtaukset ovat sitäkin huikeampia. Animaatio on sulavaa ja kaikki vain toimii juuri Kyoukain näköisenä.

Kyoukai no Kanata ei ollut suuruuksia tavoitteleva, vaan täydellisen yksinkertainen ja omalla tavallaan pehmoinen. Sarjaa on rentoa katsoa, eikä se ole juurikaan vaikeasti ymmärrettävissä, saati sitten tylsistyttävä. Ihmettelen kovasti sarjan saamaa negatiivista palautetta, jota se on tuntunut saavan yllättävän paljon. Huumori oli kohdallaan, vaikka sitä saattoikin olla ajoittain kummallisen paljon. Juonen koherenssi saattoi olla paikoittain haparoivaa, mutta se onnistui kasaamaan itsensä takaisin kokoon hyvinkin nopeasti joka kerta. Kyoukai oli näinkin lyhyenä sarjana hyvinkin toimiva, mutta mieltä silti painaa se yksi kysymys: olisiko kaikki se piilopotentiaali saatu tuotua esille, jos sarja olisi ollut vähänkin pidempi? Dunno, mutta kuitenkin yksi sellaisia sarjoja joita todella lämpimästi suosittelen!

"How unpleasant."

26. huhtikuuta 2014

Grafiikkakortti nostettu

© Mojang
Sain juuri kateltua Achievement Hunterin sadannen Minecraft-jakson. Parin päivän sisällä saman videon on kattonut myös päälle miljoona muuta ihmistä. Tuskin tarvinnee olla kovin pätevä matematiikassa ymmärtääkseen lukuja ja niiden kautta sen, että Mojangin Minecraft on typerän suosittu peli. Suoraan sanottuna en viisi vuotta takaperin aatellut, että aiemmin kutsutusta "ylirumasta kivenkaivuusimulaattorista" tulisi näin suosittu. Meanwhile...

...en oikeastaan usko, että suostusin koskaan edes koskemaan Minecraftiin, jos siitä tehtäisiin perinteisessä mielessä "hyvännäköinen" peli. En koskaan oppinut tykkäämään uusimmista patcheista, eikä pelin pelaaminen ns. juonen mukaisesti Ender Dragoniin tähdäten vaikuta yhtään mielenkiintoiselta. Ulkoisesti peli on kuitenkin hauska ja erilainen - kuten myös motivoiva kehittämään rakentamisen myötä uutta tekemistä.

Minecraft toimii grafiikoillaan, The Walking Dead on jotain aivan muuta. Peli näyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan upealta, kiitos erityisesti shellshadingin (mitähän ihmettä olisikaan suomeksi), joka tuo sarjakuvamaiseen artstyleen entistä enemmän ulottuvuutta. Zombieapocalypsen ympärille rakentuva tarina on huikea, mutta se ei tarvitse ympärilleen ylikuohuvaa, realismia pullollaan olevaa kuvitusta. Samaa tyyliä näkyy myös Telltale Gamesin toisessa pelissä The Wolf Among Us, enkä voi muuta kuin ylistää graafikoita työstään. :3

© Freebird Games
Kuulun siihen surulliseen ihmislaumaan, jonka mielestä huonolta näyttävä tai huonosti animoitu peli voi olla itsessään este pelin pelaamiselle loppuun. Kun peli näyttää ulkoisesti hirviömäiseltä, on sen sisään huomattavan vaikeaa päästä. Tietokoneen hajottua pari vuotta takaperin jouduin kuitenkin puoliväkisin etsimään kevyesti pyöriviä indiepelejä, ja Freebird Games osoitti kuitenkin kaiken vääräksi kehittäessään RPG Makerilla XP:llä pelin nimeltä To The Moon. Jos saisin euron jokaista vuodatettua miehistä kyyneltä kohden, olisin... no, aika rikas. Vaikka peli ei ollut graafisesti huikea mestariteos, tarina kantoi sen loppuun asti ja teki siitä sen mestariteoksen joka sen kuuluukin olla. Opin pelaamisen jälkeen todella jotain grafiikoiden kyseenalaistamisesta: älä.

Ei kuitenkaan sillä, myös huoliteltu ja realistisempaan suuntaan tähtäävä peli voi olla huikea. Esimerkiksi runsaita ruusuja saanut The Last of Us on tuskin saanut kehujaan ja palkintojaan turhaan, vaikka joitakuita "liikarealismi" onkin näyttänyt piinaavan. Joskus kuitenkin joululahjavertaus on enemmän kuin osuva, ja nättiin pakettiin saattaakin sisältyä kahta enemmän bugeja ja typeriä ominaisuuksia kuin itse hyvää gameplaytä.


Skyrimin combatmekaniikkoihin pettyneenä ja huolestuneita kommentteja Assassin's Creedin ottamasta suunnasta kuulleena aloin kuitenkin ymmärtää hauskaa kommenttia, jonka taannoin luin:

If you're willing to make a good looking game, don't forget to make the game itself good.
Pelien tarkoitushan on kuitenkin tuoda pelaajalle jotain, jota oikeassa elämässä ei voi saavuttaa (Simsin pelaajat hiljaa). Peli saa olla nätti, yksityiskohtainen ja kaunis, toivottuahan se. Loppupeleissä kuitenkin yksi asia tuntuu tärkeimmältä. En pelaa pelejä saadakseni kopiota oikeasta maailmasta vain fiktiivisellä tarinalla höystettynä, vaan saadakseni myös visuaalisesti sellaisen kokemuksen, jota ei oikeassa maailmassa ole. Tietysti peli voi tyyliltään olla sopivampi realismiin, mutta jokaiseen tämä ei vain kuitenkaan päde, ja huippugrafiikkaa tungetaan myös väärään paikkaan, jonne se ei kuulu. Liika on aina liikaa, sanon lopettaessa kirjoittamista, hörppiessäni teetä ja osoittaen sormella Ellen Paigea.

24. huhtikuuta 2014

Suosittelen lämpimästi

© Shaft
Aah, mikäs sen parempaa kuin jatkaa tätä esittelyhärdelliä vielä ihan vähän. Ihan vielä en ole uskaltaminen ja kehtaa aloittaa pitkästä aikaa kirjottelua raapustamalla litaniaa siitä miten isosilmäiset mary suet tekevät maailmasta kamalamman paikan, joten aloitellaan jostain kivasta ja pehmoisesta. :3 Alla on pitkäveteisesti muutamia hienoja sarjoja (etenkin niille, jotka eivät animesta ole vielä saaneet paljon irti), jotka todella tarvitsee katsoa, ei tosin missään tietyssä järjestyksessä. Eli animensuositteluaika, ready, set, go!

Yksi ensimmäisistä Hopeanuolta vakavammin otettavista sarjoista joita omalla kohdalla tuli katsottua oli Bakemonogatari. Sarja oli sopivan lyhyt, hienosti piirretty... ja täynnä mahtavaa dialogia. Anime-Planetin jakamaa "Cool Story Bro"-badgea ei todellakaan ole tehty turhaan. Vaikka dialogipohjainen sarja kauhistuttaisikin, jos sarjasta löytyy teräaseita piilotteleva tsunderetyty Hitagi Senjougahara ja maailman suloisin opening Renai Circulation, niin ei sarjaa voi olla katsomatta. ^__^ Nisemonogatari muine jatko-osineen on vielä vähän vaiheessa, mutta innolla odottaen, jospa ensimmäistä kautta parempaa settiä olisikin luvassa!

© Wit Studio
Jos toivoit että Shingeki no Kyojin jäisi listalta näkemättä, niin syvimmät pahoitteluni.  Sarja tuskin myöskään tarvinnee sen suurempia esittelyitä. Suoraan sanottuna astuin titaanijunaan vähän myöhässä melkein kauden lopussa, aikaisemmin sarjasta kuulematta. Vahinko lähti kiertämään tosin erään videon takia - oikeesti, kuka ei hämmentyisi. :D Joka tapauksessa hämmentävän videon takaa löytyi oikein kelpo ja mielenkiintoinen sarja, jota tosin bashataan turhankin lujaa "koska mainstream" ja hassunhauskat kevyt levi-vitsit. Vaikka Hajime Isayaman manga ei kauneudellaan välttämättä loistakaan, niin anime täyttää helposti vuoden tyylikkäimmän sarjan viran. Also vaikka katsojakunnan viestit koostuisivatkin pelkästä huumorista, niin tuskinpa kovin moni voi torjua Dead Marco-vitsejä enää pidemmän päälle. Pitää enää vain toivoa, että toinen kausi ei vajoa liikaa huonommaksi kaiken ylistyksen jälkeen.

Jos et katso Steins;Gatea, missaat paljon. Ei tarvitse olla suuri scifin ystävä tyksiäkseen tästä! Jokseenkin tylsähköt ensimmäiset hetket kääntyvät nopeasti edukseen, ja hahmoista muodostuu nopeasti suunnattoman paljon tykästyttäviä. Kaiken lisäksi Rintarou Okabe voi olla yksi oudoimmista hahmoista hetkeen, mutta samalla ehkä sympaattisin tiedemies koskaan. El psy congroo!

Usagi Drop kuuluu jälleen lyhyisiin sarjoihin, joissa on kuitenkin suunnattomasti potentiaalia ja ehkä jopa vähän miehisiä kyyneleitä. En henkilökohtaisesti pitänyt juurikaan mangan ottamasta suunnasta sarjan suhteen, mutta anime on itsessään ja spesiaalijaksoineen juuri täydellinen. :3 Vaikka sarjan juoni on sangen yksinkertainen ja alusta loppuun asti tyypillistä slice of lifeä ilman suuri yllätyksiä, saa siitä yrmyinkin animuharrastaja hymynpoikasia yhden jos toisenkin. Ja tämä on paljon sanottu ihmiseltä, joka ei yleensä ole sen suuremmin kiinnostunut lapsikeskeisistä kasvutarinoista. Symppissarja kera maailman suloisimman pikkutytyn Rin Kagan, mikä voi mennä pieleen?

© Production I.G
Mieleni teki ahtaa tähän lukuisia sarjoja, mutta erityisesti nämä koin mainitsemisen arvoisiksi. Jokainen sarja on erilainen ja tuo oman pienen säväyksensä animeihin, olivat sitten ylikatsottuja tai eivät. :3 Oli sarjan katsomisen lopputuloksena tarkoituksena sitten oppia jotain kasvutarinan myötä tai arvostaa uusia piirtotyylejä, on näistä sarjoista paljon saatavissa irti - tosin niistä asioista pitänee todennäköisesti kirjoittaa pidemmin myöhemmin.


"Miten tää toimii?"

Pitää kehittää joku omaperäinen tervehdys vielä.


© Kyoto Animation

Pandabyte
on jotain ihan outoa ja hämmentävää, joka tapahtui vähän tai vähän enemmän puolivahingossa. Tässä sitä silti taitaa jotain olla, monen tunnin Google plussan ja Blogspotin kanssa riitelyn jälkeen. Anygays! Jos yhtään aattelet että Totoro on maailman paras karvapallo tai että Ezio Auditore on todennäköisesti just se salainen kadonnut esi-isä, niin juu, aika lailla löydyt oikeasta paikasta.

Ei, allekirjoittanut ei ole sadan animepäivän etapin Myanimelistissä saavuttanut animehirmu tai lukuisten pelikonsolien omistaja. Koko ajatus Pandabyten takana oli alun perinkin rennolta pohjalta ajatusten jakaminen ihan niin arvosteluiden kuin myös kaiken muunkin mahdollisen muodossa. :3 Maailman hatarin kuvaus, kenties, mutta seuraamallahan se selviää (olenpas hauska)!

Itse olen 18-vuotias tytyhenkilö. joka viettää vapaa-aikansa lähinnä näiden asioiden parissa. Sen suurempaa esittelyä tuskin kannattaa ainakaan vielä tähän tunkea, mutta entisenä pelivideoiden rustaajana toivon todella että viihdytte ja osoitatte rumasti sormella jos jokin blogin suunnalla menee pahasti pipariksi. ;_;
(Vihaan aloitustekstejä. Vihaan vihaan vihaan.)

- mynorchie / Saana
now playing: K-Taro Takanami - Let Me Be With You