28. huhtikuuta 2014

Beyond the boundary


Arvosteluiden tai sarjapohdintojen tekemisen ei kuulunut alun perinkään olla kovin suuri osa blogia, mutta ajatus nimenomaan tästä alkoi kutkutella heti parin ensimmäisen jakson jälkeen. Kylläkyllä, pakko puhua Kyoukai no Kanatasta! Kyoukai no Kanata - tai joillekin tutummin Beyond the Boundary - tuskin on kovin monelle vieras nimi, mutta brieffattuna kyseessä on Kyoto Animationin supernaturalsarja pseudonormaaliin kouluelämään hitusen sotkettuna. Olin yllättynyt siitä määrästä kritiikkiä jota sarja syksyllä sai, joten katselu oli pakko aloittaa hieman skeptisenä. Pakko kuitenkin sanoa että ei, en pettynyt. Mahdollisia spoilereita!

Sarjan keulakuva Mirai Kuriyama (ei sentään Mirai Nikki, heh heh) on tyypillinen, pienikokoinen ja söötti juuri kaupunkiin muuttanut tyty, joka sattumien kautta yrittää heti ensimmäisten minuuttien aikana murhata toistaiseksi tuntemattoman Akihito Kanbaran pistämällä miekan tämän rintakehästä läpi. Ah, joo aivan, Akihito on kuolematon puoli-youmu ja Mirai on yksi kaupungin spirit huntereista, joidenka tehtävänä on erinäisiä sieluolentoja tappaa. Kun pakkaan sekoitetaan vielä se fakta, että Mirai osaa manipuloida omaa vertaan ja muodostaa siitä mm. aseen itselleen, alkaa sarja olla aika lailla kasassa.

Mirai on saanut tehtäväkseen tappaa Akihiton, mutta vasta sarjan loppupuolella todellinen uhka alkaa nostaa päätään ja viimeiset jaksot kuluvat sen parissa. Koko setti kestää vain 12 jakson ajan, joten jossakin vaiheessa huoli alkoi hiipiä selkäpiitä pitkin - etenkin kun yksi oli käytetty juonettomaan jaksoon täynnä musiikkia ja tanssiaskeleita. Miten kaikki potentiaali saataisiin ahdettua noin pieneen määrään minuutteja? Juoni ei ollutkaan täydellinen, muttei todellakaan huonosti tehty. Jännitys oli kuitenkin olemassa, ja vatsanpohjaa kutkutti aina kun tilanne alkoi kiristyä. Tuntui kuin sarja olisi skipannut alkuläpättelyt ollenkaan ja hypännyt suoraan toimintaan, mikä ei missään tapauksessa ollut huono asia. Juonta oli mukavaa seurata, kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta. Katsoisin uudestaan.

Hahmot olivat kuitenkin mitä iloisin yllätys. Erityisesti Mirain hahmodesigniin olin tykästynyt jo ennen sarjan aloittamista, ja nyt kyseessä on yksi lempihahmoistani. Kummankaan päähahmon selviämisestä sarjan lopussa ei ollut mitään takuuta, ja se jos mikä lisää sarjan jännitystä entisestään. Se tosin myös saattoi olla yksi tekijä, minkä vuoksi olin kaikesta siitä ilonpuuskasta huolimatta hieman pettynyt loppukohtaukseen. Vaikka hahmot olivat hyvin tehtyjä ja persoonallisia, ei niitä kaikesta huolimatta oltu käytetty sarjan hyväksi kuten olisin odottanut. Päähahmoja lukuunottamatta tehtiin kaikki turhan turvallisesti, ja "paha saa aina palkkansa" pätee liiankin tehokkaasti. Kaikista hahmoista Mitsuki tuntui olevan ainut kaukaisemmaksi jäävä, kun lopuista sai kuitenkin jonkunmuotoisen tuntuman. Oli se sitten silmälasi- tai pikkusiskofetissi, löytyy jokaisesta hahmosta jotain omaa pientä ja yksityiskohtaista.

Koko sarjan artstyle oli yksi kohokohdista. Lempisarjani Clannad sisälsi kaikkia niitä ominaisuuksia joita animen artstylessä vihaan, ylisuurine silmineen ja hämmentävine mittasuhteineen. Hyouka alkoi jo lähennellä niitä ominaisuuksia jotka etenkin lifestyleanimessa toimivat - mutta sitten on Kyoukai no Kanata. Sarja on kaiken kaikkiaan kaunis. Värimaailma on toteutettu huikeasti ja taistelukohtaukset ovat sitäkin huikeampia. Animaatio on sulavaa ja kaikki vain toimii juuri Kyoukain näköisenä.

Kyoukai no Kanata ei ollut suuruuksia tavoitteleva, vaan täydellisen yksinkertainen ja omalla tavallaan pehmoinen. Sarjaa on rentoa katsoa, eikä se ole juurikaan vaikeasti ymmärrettävissä, saati sitten tylsistyttävä. Ihmettelen kovasti sarjan saamaa negatiivista palautetta, jota se on tuntunut saavan yllättävän paljon. Huumori oli kohdallaan, vaikka sitä saattoikin olla ajoittain kummallisen paljon. Juonen koherenssi saattoi olla paikoittain haparoivaa, mutta se onnistui kasaamaan itsensä takaisin kokoon hyvinkin nopeasti joka kerta. Kyoukai oli näinkin lyhyenä sarjana hyvinkin toimiva, mutta mieltä silti painaa se yksi kysymys: olisiko kaikki se piilopotentiaali saatu tuotua esille, jos sarja olisi ollut vähänkin pidempi? Dunno, mutta kuitenkin yksi sellaisia sarjoja joita todella lämpimästi suosittelen!

"How unpleasant."

26. huhtikuuta 2014

Grafiikkakortti nostettu

© Mojang
Sain juuri kateltua Achievement Hunterin sadannen Minecraft-jakson. Parin päivän sisällä saman videon on kattonut myös päälle miljoona muuta ihmistä. Tuskin tarvinnee olla kovin pätevä matematiikassa ymmärtääkseen lukuja ja niiden kautta sen, että Mojangin Minecraft on typerän suosittu peli. Suoraan sanottuna en viisi vuotta takaperin aatellut, että aiemmin kutsutusta "ylirumasta kivenkaivuusimulaattorista" tulisi näin suosittu. Meanwhile...

...en oikeastaan usko, että suostusin koskaan edes koskemaan Minecraftiin, jos siitä tehtäisiin perinteisessä mielessä "hyvännäköinen" peli. En koskaan oppinut tykkäämään uusimmista patcheista, eikä pelin pelaaminen ns. juonen mukaisesti Ender Dragoniin tähdäten vaikuta yhtään mielenkiintoiselta. Ulkoisesti peli on kuitenkin hauska ja erilainen - kuten myös motivoiva kehittämään rakentamisen myötä uutta tekemistä.

Minecraft toimii grafiikoillaan, The Walking Dead on jotain aivan muuta. Peli näyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan upealta, kiitos erityisesti shellshadingin (mitähän ihmettä olisikaan suomeksi), joka tuo sarjakuvamaiseen artstyleen entistä enemmän ulottuvuutta. Zombieapocalypsen ympärille rakentuva tarina on huikea, mutta se ei tarvitse ympärilleen ylikuohuvaa, realismia pullollaan olevaa kuvitusta. Samaa tyyliä näkyy myös Telltale Gamesin toisessa pelissä The Wolf Among Us, enkä voi muuta kuin ylistää graafikoita työstään. :3

© Freebird Games
Kuulun siihen surulliseen ihmislaumaan, jonka mielestä huonolta näyttävä tai huonosti animoitu peli voi olla itsessään este pelin pelaamiselle loppuun. Kun peli näyttää ulkoisesti hirviömäiseltä, on sen sisään huomattavan vaikeaa päästä. Tietokoneen hajottua pari vuotta takaperin jouduin kuitenkin puoliväkisin etsimään kevyesti pyöriviä indiepelejä, ja Freebird Games osoitti kuitenkin kaiken vääräksi kehittäessään RPG Makerilla XP:llä pelin nimeltä To The Moon. Jos saisin euron jokaista vuodatettua miehistä kyyneltä kohden, olisin... no, aika rikas. Vaikka peli ei ollut graafisesti huikea mestariteos, tarina kantoi sen loppuun asti ja teki siitä sen mestariteoksen joka sen kuuluukin olla. Opin pelaamisen jälkeen todella jotain grafiikoiden kyseenalaistamisesta: älä.

Ei kuitenkaan sillä, myös huoliteltu ja realistisempaan suuntaan tähtäävä peli voi olla huikea. Esimerkiksi runsaita ruusuja saanut The Last of Us on tuskin saanut kehujaan ja palkintojaan turhaan, vaikka joitakuita "liikarealismi" onkin näyttänyt piinaavan. Joskus kuitenkin joululahjavertaus on enemmän kuin osuva, ja nättiin pakettiin saattaakin sisältyä kahta enemmän bugeja ja typeriä ominaisuuksia kuin itse hyvää gameplaytä.


Skyrimin combatmekaniikkoihin pettyneenä ja huolestuneita kommentteja Assassin's Creedin ottamasta suunnasta kuulleena aloin kuitenkin ymmärtää hauskaa kommenttia, jonka taannoin luin:

If you're willing to make a good looking game, don't forget to make the game itself good.
Pelien tarkoitushan on kuitenkin tuoda pelaajalle jotain, jota oikeassa elämässä ei voi saavuttaa (Simsin pelaajat hiljaa). Peli saa olla nätti, yksityiskohtainen ja kaunis, toivottuahan se. Loppupeleissä kuitenkin yksi asia tuntuu tärkeimmältä. En pelaa pelejä saadakseni kopiota oikeasta maailmasta vain fiktiivisellä tarinalla höystettynä, vaan saadakseni myös visuaalisesti sellaisen kokemuksen, jota ei oikeassa maailmassa ole. Tietysti peli voi tyyliltään olla sopivampi realismiin, mutta jokaiseen tämä ei vain kuitenkaan päde, ja huippugrafiikkaa tungetaan myös väärään paikkaan, jonne se ei kuulu. Liika on aina liikaa, sanon lopettaessa kirjoittamista, hörppiessäni teetä ja osoittaen sormella Ellen Paigea.

24. huhtikuuta 2014

Suosittelen lämpimästi

© Shaft
Aah, mikäs sen parempaa kuin jatkaa tätä esittelyhärdelliä vielä ihan vähän. Ihan vielä en ole uskaltaminen ja kehtaa aloittaa pitkästä aikaa kirjottelua raapustamalla litaniaa siitä miten isosilmäiset mary suet tekevät maailmasta kamalamman paikan, joten aloitellaan jostain kivasta ja pehmoisesta. :3 Alla on pitkäveteisesti muutamia hienoja sarjoja (etenkin niille, jotka eivät animesta ole vielä saaneet paljon irti), jotka todella tarvitsee katsoa, ei tosin missään tietyssä järjestyksessä. Eli animensuositteluaika, ready, set, go!

Yksi ensimmäisistä Hopeanuolta vakavammin otettavista sarjoista joita omalla kohdalla tuli katsottua oli Bakemonogatari. Sarja oli sopivan lyhyt, hienosti piirretty... ja täynnä mahtavaa dialogia. Anime-Planetin jakamaa "Cool Story Bro"-badgea ei todellakaan ole tehty turhaan. Vaikka dialogipohjainen sarja kauhistuttaisikin, jos sarjasta löytyy teräaseita piilotteleva tsunderetyty Hitagi Senjougahara ja maailman suloisin opening Renai Circulation, niin ei sarjaa voi olla katsomatta. ^__^ Nisemonogatari muine jatko-osineen on vielä vähän vaiheessa, mutta innolla odottaen, jospa ensimmäistä kautta parempaa settiä olisikin luvassa!

© Wit Studio
Jos toivoit että Shingeki no Kyojin jäisi listalta näkemättä, niin syvimmät pahoitteluni.  Sarja tuskin myöskään tarvinnee sen suurempia esittelyitä. Suoraan sanottuna astuin titaanijunaan vähän myöhässä melkein kauden lopussa, aikaisemmin sarjasta kuulematta. Vahinko lähti kiertämään tosin erään videon takia - oikeesti, kuka ei hämmentyisi. :D Joka tapauksessa hämmentävän videon takaa löytyi oikein kelpo ja mielenkiintoinen sarja, jota tosin bashataan turhankin lujaa "koska mainstream" ja hassunhauskat kevyt levi-vitsit. Vaikka Hajime Isayaman manga ei kauneudellaan välttämättä loistakaan, niin anime täyttää helposti vuoden tyylikkäimmän sarjan viran. Also vaikka katsojakunnan viestit koostuisivatkin pelkästä huumorista, niin tuskinpa kovin moni voi torjua Dead Marco-vitsejä enää pidemmän päälle. Pitää enää vain toivoa, että toinen kausi ei vajoa liikaa huonommaksi kaiken ylistyksen jälkeen.

Jos et katso Steins;Gatea, missaat paljon. Ei tarvitse olla suuri scifin ystävä tyksiäkseen tästä! Jokseenkin tylsähköt ensimmäiset hetket kääntyvät nopeasti edukseen, ja hahmoista muodostuu nopeasti suunnattoman paljon tykästyttäviä. Kaiken lisäksi Rintarou Okabe voi olla yksi oudoimmista hahmoista hetkeen, mutta samalla ehkä sympaattisin tiedemies koskaan. El psy congroo!

Usagi Drop kuuluu jälleen lyhyisiin sarjoihin, joissa on kuitenkin suunnattomasti potentiaalia ja ehkä jopa vähän miehisiä kyyneleitä. En henkilökohtaisesti pitänyt juurikaan mangan ottamasta suunnasta sarjan suhteen, mutta anime on itsessään ja spesiaalijaksoineen juuri täydellinen. :3 Vaikka sarjan juoni on sangen yksinkertainen ja alusta loppuun asti tyypillistä slice of lifeä ilman suuri yllätyksiä, saa siitä yrmyinkin animuharrastaja hymynpoikasia yhden jos toisenkin. Ja tämä on paljon sanottu ihmiseltä, joka ei yleensä ole sen suuremmin kiinnostunut lapsikeskeisistä kasvutarinoista. Symppissarja kera maailman suloisimman pikkutytyn Rin Kagan, mikä voi mennä pieleen?

© Production I.G
Mieleni teki ahtaa tähän lukuisia sarjoja, mutta erityisesti nämä koin mainitsemisen arvoisiksi. Jokainen sarja on erilainen ja tuo oman pienen säväyksensä animeihin, olivat sitten ylikatsottuja tai eivät. :3 Oli sarjan katsomisen lopputuloksena tarkoituksena sitten oppia jotain kasvutarinan myötä tai arvostaa uusia piirtotyylejä, on näistä sarjoista paljon saatavissa irti - tosin niistä asioista pitänee todennäköisesti kirjoittaa pidemmin myöhemmin.


"Miten tää toimii?"

Pitää kehittää joku omaperäinen tervehdys vielä.


© Kyoto Animation

Pandabyte
on jotain ihan outoa ja hämmentävää, joka tapahtui vähän tai vähän enemmän puolivahingossa. Tässä sitä silti taitaa jotain olla, monen tunnin Google plussan ja Blogspotin kanssa riitelyn jälkeen. Anygays! Jos yhtään aattelet että Totoro on maailman paras karvapallo tai että Ezio Auditore on todennäköisesti just se salainen kadonnut esi-isä, niin juu, aika lailla löydyt oikeasta paikasta.

Ei, allekirjoittanut ei ole sadan animepäivän etapin Myanimelistissä saavuttanut animehirmu tai lukuisten pelikonsolien omistaja. Koko ajatus Pandabyten takana oli alun perinkin rennolta pohjalta ajatusten jakaminen ihan niin arvosteluiden kuin myös kaiken muunkin mahdollisen muodossa. :3 Maailman hatarin kuvaus, kenties, mutta seuraamallahan se selviää (olenpas hauska)!

Itse olen 18-vuotias tytyhenkilö. joka viettää vapaa-aikansa lähinnä näiden asioiden parissa. Sen suurempaa esittelyä tuskin kannattaa ainakaan vielä tähän tunkea, mutta entisenä pelivideoiden rustaajana toivon todella että viihdytte ja osoitatte rumasti sormella jos jokin blogin suunnalla menee pahasti pipariksi. ;_;
(Vihaan aloitustekstejä. Vihaan vihaan vihaan.)

- mynorchie / Saana
now playing: K-Taro Takanami - Let Me Be With You