26. huhtikuuta 2014

Grafiikkakortti nostettu

© Mojang
Sain juuri kateltua Achievement Hunterin sadannen Minecraft-jakson. Parin päivän sisällä saman videon on kattonut myös päälle miljoona muuta ihmistä. Tuskin tarvinnee olla kovin pätevä matematiikassa ymmärtääkseen lukuja ja niiden kautta sen, että Mojangin Minecraft on typerän suosittu peli. Suoraan sanottuna en viisi vuotta takaperin aatellut, että aiemmin kutsutusta "ylirumasta kivenkaivuusimulaattorista" tulisi näin suosittu. Meanwhile...

...en oikeastaan usko, että suostusin koskaan edes koskemaan Minecraftiin, jos siitä tehtäisiin perinteisessä mielessä "hyvännäköinen" peli. En koskaan oppinut tykkäämään uusimmista patcheista, eikä pelin pelaaminen ns. juonen mukaisesti Ender Dragoniin tähdäten vaikuta yhtään mielenkiintoiselta. Ulkoisesti peli on kuitenkin hauska ja erilainen - kuten myös motivoiva kehittämään rakentamisen myötä uutta tekemistä.

Minecraft toimii grafiikoillaan, The Walking Dead on jotain aivan muuta. Peli näyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan upealta, kiitos erityisesti shellshadingin (mitähän ihmettä olisikaan suomeksi), joka tuo sarjakuvamaiseen artstyleen entistä enemmän ulottuvuutta. Zombieapocalypsen ympärille rakentuva tarina on huikea, mutta se ei tarvitse ympärilleen ylikuohuvaa, realismia pullollaan olevaa kuvitusta. Samaa tyyliä näkyy myös Telltale Gamesin toisessa pelissä The Wolf Among Us, enkä voi muuta kuin ylistää graafikoita työstään. :3

© Freebird Games
Kuulun siihen surulliseen ihmislaumaan, jonka mielestä huonolta näyttävä tai huonosti animoitu peli voi olla itsessään este pelin pelaamiselle loppuun. Kun peli näyttää ulkoisesti hirviömäiseltä, on sen sisään huomattavan vaikeaa päästä. Tietokoneen hajottua pari vuotta takaperin jouduin kuitenkin puoliväkisin etsimään kevyesti pyöriviä indiepelejä, ja Freebird Games osoitti kuitenkin kaiken vääräksi kehittäessään RPG Makerilla XP:llä pelin nimeltä To The Moon. Jos saisin euron jokaista vuodatettua miehistä kyyneltä kohden, olisin... no, aika rikas. Vaikka peli ei ollut graafisesti huikea mestariteos, tarina kantoi sen loppuun asti ja teki siitä sen mestariteoksen joka sen kuuluukin olla. Opin pelaamisen jälkeen todella jotain grafiikoiden kyseenalaistamisesta: älä.

Ei kuitenkaan sillä, myös huoliteltu ja realistisempaan suuntaan tähtäävä peli voi olla huikea. Esimerkiksi runsaita ruusuja saanut The Last of Us on tuskin saanut kehujaan ja palkintojaan turhaan, vaikka joitakuita "liikarealismi" onkin näyttänyt piinaavan. Joskus kuitenkin joululahjavertaus on enemmän kuin osuva, ja nättiin pakettiin saattaakin sisältyä kahta enemmän bugeja ja typeriä ominaisuuksia kuin itse hyvää gameplaytä.


Skyrimin combatmekaniikkoihin pettyneenä ja huolestuneita kommentteja Assassin's Creedin ottamasta suunnasta kuulleena aloin kuitenkin ymmärtää hauskaa kommenttia, jonka taannoin luin:

If you're willing to make a good looking game, don't forget to make the game itself good.
Pelien tarkoitushan on kuitenkin tuoda pelaajalle jotain, jota oikeassa elämässä ei voi saavuttaa (Simsin pelaajat hiljaa). Peli saa olla nätti, yksityiskohtainen ja kaunis, toivottuahan se. Loppupeleissä kuitenkin yksi asia tuntuu tärkeimmältä. En pelaa pelejä saadakseni kopiota oikeasta maailmasta vain fiktiivisellä tarinalla höystettynä, vaan saadakseni myös visuaalisesti sellaisen kokemuksen, jota ei oikeassa maailmassa ole. Tietysti peli voi tyyliltään olla sopivampi realismiin, mutta jokaiseen tämä ei vain kuitenkaan päde, ja huippugrafiikkaa tungetaan myös väärään paikkaan, jonne se ei kuulu. Liika on aina liikaa, sanon lopettaessa kirjoittamista, hörppiessäni teetä ja osoittaen sormella Ellen Paigea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti