3. joulukuuta 2016

Vuoden miellyttävimmät tapaukset


Taas jälleen alkaa vuosi kääriytyä kauniiseen tai ei-niin-kauniiseen pakettiin ja on aika tehdä perinteinen vuoden pelit -listaus! Aikaisemmat listat löytyvät blogista vuosilta 2014 ja 2015, joten tuntekaa olonne vapaaksi kurkata myös niitä. Kuten aina ennenkin, allekirjoittaneen listalta löytyvät pelit eivät välttämättä ole tänä vuonna julkaistuja vaan ainoana kriteerinä on että ne on tänä vuonna pelattu! Sinä päivänä kun Pandabytestä tulee maailmankuulu ja rahaa alkaa lentää ovista ja ikkunoista voin ehkä harkita uusien pelien ja konsolien mukana pysymistä, haha. :D

Aiempina vuosina on ollut suhteellisen helppoa kasata listaa vuoden lempipeleistä, ja nyt ensimmäistä kertaa ajatus takkuaa ku kärpänen hunajassa. Valitan jatkuvasti siitä miten on kiire koulun, töiden, eläinten, muuttojen ja ylipäätään elämän kanssa, mutta näin jälkikäteen tiiraillessa jestas että oikeesti on ollut kiire. :D Tänä vuonna napsahti myös se maaginen Minion of Bak'Laag -badge (100+ unfinished games) Backloggeryssä, ja tämäkö jos mikä hävettää - enkä edes ole lisännyt esim. kaikkia Humble Bundlen kautta saatuja pikkupelejä palveluun. Viime vuoden "breakdown" eli uusien ja finishattujen pelien suhde oli -6, tällä hetkellä se on ainakin -29. Noh, ehkä sitten ensi vuonna! Nyt kuitenkin tsiigailemaan niitä piruparkoja, jotka saivat edes sen vähäisen huomioni tänä vuonna!



5. Tales of Zestiria (2015)
Lista alkakoon vahvasti hienolla jRPG:llä, Tales of Zestirialla. Elämäni aikana olen jRPG:eitä pelannut hirmuisen huonosti, mitä nyt joskus emulaattorilla ensimmäisiä Final Fantasyitä ja myöhemmin 3DS:llä Tales of the Abyssiä. Zestiriassa on kuitenkin sitä jotain. Pienen fixin jälkeen (aka fps lockin poistaminen, hurraa nykyaika ja 60fps!) löysinkin mielekkään, sopivan mahtipontisella juonella täytetyn seikkailun. Vaikka ihmisten pahantahtoisuuden voimistavat hirviöt ja niiden kukistaminen kuulostaakin vähän kliseiseltä, on aika ajoittain ihan miellyttävää pelata jotain vähän överimpää ja ylilyötyä! Combatista saa halutessaan tehtyä kompleksia ja suunnittelua vaativaa, tai voi vaihtoehtoisesti pelata chillimmin ja vain mäiskiä menemään aivan järkyttävän hyvä soundtrack taustalla - ihanaa valinnanvapautta ihan fiiliksen mukaan! Pelissä on myös mielettömän hyvät japanidubit puhumattakaan kauniista ulkomuodosta, joten ehdottomasti suosittelen. Peli on vielä melko pahasti kesken vaikka pelitunteja on jo päälle 30, minkä takia reiluuden vuoksi listalla peli on vasta viides.

4. Overwatch (2016)
Jos vain yksi asia elämässä on faktaa niin se, että olen hirvittävän huono ammuskelupeleissä. Counter-Strike, Battlefield ja muut vastaavat ystävät jäävät täysin elämäni ulkopuolelle aivan vain kyvyttömyyttäni pystyä reagoimaan ja tähtäämään tarpeeksi nopeasti... silti Overwatch on yksi parhaista, ellei paras jokseenkin kilpailullinen multiplayer-kokemukseni vuosiin. :D Lopetettuani League of Legendsin viiden vuoden jälkeen kuin seinään Overwatch palautti mielenkiintoni PvP-pelaamiseen. Jokainen hahmo tuntuu niin hyvältä pelata ja vaikka loot boxien avaaminen välillä melkoista vihaa tuottaakin (tuuri ei vaan ikinä tule olemaan puolellani), kiteytyy pelissä pääosin hauskanpito etenkin kavereiden kanssa, ja se jos mikä on tärkeintä... ja pah, oikeastihan tärkeintä on se että pelit ovat lyhyitä, ettei kaltaiseni kiukkuperse pääse kasvattamaan suolatasojaan liian korkealle ja ragequittaamaan.

3. Phoenix Wright: Ace Attorney - Spirit of Justice (2016)
Muistaakseni en ole mitenkään kovin äänekäs ollut rakkaudestani Ace Attorney -sarjaan, luultavasti siitä syystä että viimeisimmästä pääsarjan pelistä on jo kolmisen vuotta. Viime kesänä saatiin viimeinkin myös Eurooppaan uusin peli, ja voi sitä ilon ja onnen määrää. VieläKÄÄN en ole ehtinyt peliä täysin loppuun asti pelaamaan, mutta pääpiirteittäin uskallan jo mielipiteeni ilmaista. Rakastan miten pelissä on taas heittäydytty uusiin ominaisuuksiin (uutuutena "divination séances", joilla nähdään uhrin viimeiset hetket ja kaikki aistimukset), miten vanhoja ihania hahmoja on tuotu takaisin ja miten hyvin viime pelistä asti käytetty uusi engine toimii. Saan vain hirveän huonosti kiinni pelin asettelusta ja juonesta (kyllä, näissä on sekin), enkä löydä samaa charmia joka ekoissa neljässä pelissä on. Joka tapauksessa itse pelaaminen on moitteetonta ja ihanaa, joten nautin suosikkikäsikonsolisarjastani täysin rinnoin. ♥

2. Stardew Valley (2016)
Huhtikuussa kirjoitin siitä, miten maatalous tuhosi elämäni. Ja niinhän se tavallaan tekikin. Menetin yöuneni, ruokailurytmini ja järkeni yrittäessäni hillitä hinkuani istuttaa virtuaalivihanneksia ja lypsäessäni pikselilehmiä taimmaisen ajatuksen ollessa "tämä päivä enää, sitten lopetan". Addiktoidun Animal Crossingin ja Harvest Moonin kaltaisiin simulaatiopeleihin aivan liian kovaa, ja Stardew Valley ei ollut mikään poikkeus. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pelissä on niin paljon tekemistä (ennen kaikkea miellyttävää sellaista), ja melkein kaikki on avoinna heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Jos ikinä tarvitaan hyvän mielen peliä johon turruttaa huoletta loppuilta teekupposen äärellä, on tässä sitä jotain. :D Uusinta 1.11 patchia en ole kunnolla pelannut, mutta vain hyvää kuullut!

1. Witcher & Witcher 2: Assassins of Kings (2007 & 2011)
Ilmeisesti jokaisen vuoden kaavaan kuuluu listan kärkipäähän yksi pelisarja - tänä vuonna se olkoon Witcher... ja pääpaino olkoon jatko-osalla. Sarjana kokonaisuus on ihan huippu: maailma tuntuu tuoreelta, vaikka pohjateoksena on yli 20 vuotta sitten alkanut puolalainen kirjakokoelma. Tarina tuntuu kypsältä ja erilaiselta, vaikkakin aika ajoittain vähän erikoiselta ja irstaaltakin. Geenimanipuloitu hirviönmetsästäjä eli Witcher nimeltään Geralt of Rivia ei päähahmona ole mitenkään poikkeuksellisen pidettävä, ja silti kyseessä on ainakin omasta mielestäni yksi mielenkiintoisimmista hahmoista hetkeen.

Sain taistella pelisarjan kanssa, niin henkisen jaksamuksen kuin tietokoneenkin kannalta. Ensimmäinen peli on mekaniikoiltaan ja ajoittain tasapainoltaan tehty niin huonosti, kun taas toista peliä hädin tuskin sain edes käynnistymään syystä jota minä tai moni muukaan internetissä ei oikein tiedä. Taistelin silti, aivan vain koska kiinnostuin maailmasta niin helkkaristi liikaa, etten enää suostunut antamaan periksi. :D Menin ja ostin sarjan ensimmäisen kirjankin jo pelkästään itse maailman takia. Tahtoisin puhua sarjasta niin paljon, mutta koska en vielä ole kolmannen pelin kanssa päässyt tarpeeksi vauhtiin, jätän loput odottamaan aikaa jolloin olen valmis omistamaan sille ihan oman postauksensa. Tässä kuitenkin ehdottomasti vuoden kohokohtani.



Listan ulkopuolelle jäi taas hienoja pelejä, joista kunniamaininnat etenkin peleille The Elder Scrolls Online (kuului jo viime vuoden listalle), Super Smash Bros. 4 ja Splatoon, josta olen viime viikkoina saanut iloa niin paljon enemmän kuin ikinä olisin uskonutkaan kokeiltuani sitä ensimmäisen kerran Digiexpoilla 2015. Melkoisesti olisin myös halunnut mukaan The Legend of Zelda: The Wind Wakerin, mutta pelitunteja on kertynyt niin vähän etten koe moisen olevan reilua. :( Jokaisesta tänä vuonna pelatusta pelistä on kuitenkin suuresti nautittu ja jokaista on lämmöllä rakastettu... vai onko kenties sittenkään? mysteerimusiikkia

Tutusti kuulisin taas mielelläni kommenteissa myös lukijoiden vuoden 2016 lempipeleistä!

2. joulukuuta 2016

22 yötä jouluun on, laskin aivan itse...


Siis mitä. Vielä hetki sitten oli kesä, hiki virtasi, jäätelöä kului paketeittain ja hermot meni jatkuvasti prakanneen tuulettimen kanssa... ja kohta on muka olevinaan jo joulu. Ihan oksettaa se, miten nopeasti aika vilistää silmien edestä, eikä mitään ole saatu aikaiseksi! Joulunodotusta varten oli alkueräisenä ajatuksena yrittää pitää jonkinnäköistä joulukalenteria, mutta moinen idea jouti roskakoriin aika nopeasti - improvisoin parhaillaan tätäkin tekstiä, joten 24 luukun riipaiseminen ei sovi tänhetkiseen inspiraatiotasooni kirjoittamisen suhteen... :D Miksipä kaiken toisaalta pitäisikään olla aina niin hiottua ja suunniteltua! Joulua en tänä vuonna vietäkään ollenkaan Suomessa vaan rakkaassa sinikeltaisessa naapurimaassamme, joten saatte siirappisen joulumielipostauksen jo nyt!

Näin joulun alla jokainen tarvitsee varmasti oman joulukalenterin - se joka muuta väittää valehdelkoon itselleen täysin vapaasti. Vielä edes näin 21-vuotiaana en suostu aloittamaan joulukuuta ilman kalenteria, ja tänä vuonna löytyikin aika miellyttävä yllätys! Humble Bundlen sivuilla onkin nimittäin tällä hetkellä myynnissä Yogscast Jingle Jam 2016 -bundle, jota ainakin vielä eilisiltana mainostettiin myytävän vain n. 50 000 kipaletta! Vajaalla kolmella kympillä kalenterista saa itselleen mukavan mytyn pelejä, sekä kuun loppuun asti yhden uuden mysteeripelin joka ikinen päivä. :3 Itse pistin eläinhörhönä osuudestani suurimman osan miekkavalaiden suojeluun, joten hyvä mieli jää joka tapauksessa käteen. Kirjoitteluhetkellä kalentereita on mennyt noin 15 000 kappaletta, joten vielä ehtii itse kukin!

Joulun nimissä on tullut myös tehtyä muita ennenaikaisia ostoksia, joista merkkinä työpöydällä ja sen alla lisääntyneet jatkojohtomäärät, joista ehkä vähän lisää puputusta myöhemmin... Muistakaa tekin vähän rauhoittua ja hemmotella itseänne, ripustaa jouluvalot paikoilleen, poltella niin paljon kynttilöitä kuin vain mitenkään jaksatte ja juoda glögiä niin kauan kuin kaupoissa sitä maltetaan myydä. Kohta on taas helteet ja auringonpaistetta ja koko Suomi valittaa kuitenkin kun ei enää olekaan märkää ja masentavaa! :D

Mitä lämpimintä joulunodotusta kaikille. ♥
- myrsyli

19. syyskuuta 2016

KUN MINÄ OLIN NUORI...


Ihan varmasti jokaisella, joka on pienenä ihmisenä pelannut ollenkaan minkään sortin videopelejä, on olemassa omia pieniä nostalgiapiikkejään - sellaisia pelejä, jotka nähtyä alkaa kutkuttaa vatsanpohjassa ja hymynpoikaset karata kasvoille kuin ekaa kertaa päiväkodin pusuhipassa. Mikään ei oikeasti korvaa sitä fiilistä, kun hirvittävän monien vuosien jälkeen löytää tajuamattaan yhden näistä iloisista vahingoista. Tänään tahdon avata teille mun omia sellaisia!

Ihan vähän aikaa sitten bongasin Humble Bundlesta Sierran oman bundlen, jossa oli myynnissä lukuisia kasari- ja ysäriaikaisia pelejä, joista harva uusi pelaaja nykyään jaksaa ottaa selvää. Pikselit pystytään laskemaan kahdella kädellä ja pelitunteja vielä vähemmällä. En kuitenkaan varmaan koskaan olekaan bundlea ostanut niin nopeasti kuin nähtyäni listalla Police Quest Collectionin. :D Aivan turhaan edes väittäisin, että pikkuminä olisi ymmärtänyt sanaakaan pelistä, mutta isoveljen esimerkkiä seuraillessa opin muutamat hyödylliset komennot kuten "open door" ja "talk man". Yli kymmenen vuotta meni enkä edes muistanut koko pelin olemassaoloa, joten yllätys oli melkoinen. Ja vaikken peliä silloin osannutkaan pelata, silkasta sen uudelleenlöytymisen innosta aloin miettiä lisää: mitä muita videopelejä lapsuudestani edes löytyi?

Kyseiset poliisipelit eivät kuitenkaan vanhuudestaan huolimatta olleet ensimmäisiä koskaan pelaamiani tai "pelaamiani" seikkailuja, vaan ihka ensimmäisenä tahtoisin kiittää kypärään varustautunutta kahdeksanvuotiasta Billy Blazea... monille tutummin Commander Keen. Avaruusteemainen tasohyppelypeli oli jotain aivan uskomatonta, ja "Goodbye, Galaxy!" tuntui pelinä jopa niin todenmukaiselta että viisi-kuusivuotias minä joutui lopettamaan pelaamisen kesken siinä uskossa, että pelissä kuoltuani kuolisin oikeasti. :DD Yllättäen en koskaan peliä läpi päässyt, mutta ensimmäistä tasoa ja yhtä pyramideista muistan hinkanneeni yhä uudestaan ja uudestaan... tarina ei kerro, johtuiko moinen vain kyvyttömyydestäni tallentaa peliä. Leikitään, että ei.

Samoihin aikoihin olin oikeastaan aika hurahtanut erityisesti kahteen asiaan: dinosauruksiin ja avaruuteen. Dinosauruspelejä en koskaan valitettavasti käsiini saanut, mutta Star Control II:n sen sijaan kyllä! Ymmärtämättä englantia jäi pääseikkailu lähinnä vierestä seuraamiseksi, mutta 1v1 avaruusalustaistelumode se vasta olikin jotain! Muistan edelleen niin elävästi lempialukseni Pkunk Furyn, jota ohjasi pienet linnunnokkaiset Pkunkit, joiden ääntä kuunnellessa Jar-Jar Binks ei tunnu enää missään. :D Vähän aikaa sitten latasin pelin remaken eli The Ur-Quan Mastersin koneelleni, joten nähtäväksi jää mikäli peli oikeasti oli kaikkien näiden vuosien kaipuun arvoinen - ainakin pelkästään valikkoäänien kuuleminen alkoi jo hymyilyttää!

Lista on kuitenkin tällä hetkellä traagisesti vajaa, koska siltä ei löydy ollenkaan vielä LucasArtsin pelejä yhtä ainoata kipaletta! Pohdin aivan äärettömän pitkään minkä kolmesta eri vaihtoehdosta edes kaikkein eniten haluaisin tähän mahduttaa, ja loppupeleissä päädyin niistä kahteen: Grim Fandango ja Indiana Jones and the Fate of Atlantis. Indiana Jones oli myös pelien ulkopuolella aivan äärettömän iso osa lapsuuttani (kuten Star Wars ja MacGyver), ja tarkasti toisia matkimalla meinasi tämä olla ensimmäinen peli jonka pääsin läpi. Enää en muista, mihin matka tyssäsi. :D Joka tapauksessa heti pelin alusta kohtaus, jossa arkeologimme joutuu ongelmiin teatterin takaovella on syöpynyt alitajuntaani niin pahasti, että voisin pelata peliä aivan vain sen takia.

Grim Fandango oli toinen vastaava "katso ensin, matki sitten perässä"-pelejä. Muutaman sanan ymmärsin englantia, mutta dialogeissa päästiin silti eteenpäin vain visusti muistelemalla repliikkien oikeita järjestyksiä. Maailma tarjosi silti niin paljon tutkittavaa! Muissa lapsuuteni peleissä rauhallinen tutkiminen ja puzzlet eivät olleet juuri missään osassa, joten kuolemantakainen maailma teki yhden jos toisenkin vaikutuksen nykyiseenkin pelimakuuni. Remastered-version ilmoituspäivästä asti ei mikään muu enää päässä pyörinytkään, ja vaikka aika vähän kultasikin muistoja, ei mikään vie pois niitä fiiliksiä joita tän pelin ensimmäinen alue tuo. ♥

Mistä peleistä saatte nostalgiaviboja? Tai millaisia pelejä ylipäätään pelasitte nuorempana?

30. elokuuta 2016

Uutta peliseuraa!


Lyhyempääkin lyhyempi kesäloma meni ihan liian nopeasti. Viimeisen kirjoittelun ja nykyhetken väliin mahtuu mieletön määrä kiireitä mm. muuton ja taas uuden työharjoittelun muodossa. Pieni hennosti addiktoituva mieleni takertui jälleen myös Overwatchin hentoon syleilyyn - toisin sanoen jos en ole ollut nukkumassa tai harjoittamassa tulevaa ammattiani, olen mitä todennäköisimmin ollut siellä.

Jostain syystä fiilis pelailla on kuitenkin ihme kyllä herännyt pitkästä aikaa uudestaan, ja osasyy sille on uusi peliseuralaiseni, joka on viimeiset pari viikkoa tiukasti vahtinut etten feedaa liikaa D.Valla tai unohda käydä välillä jaloittelemassa. Jotenka...

...teille tahtoisikin esittäytyä uusi pieni hermeliinipupujussini, joka vailla kunnollista kutsumanimeä vielä tottelee nimeä Pyynö (rakastan teitä kaikkia, jotka tiedätte referenssin)! Hän on mitä ahkerimmin istunut tässä kanssani jokusen aikaa, tomerasti näppäimistölle hypäten (...ja sitä myötä alt tabaten) ilmoittanut pelailujen ajan olevan jo ohi. :D Myös headsetin johto on meinannut useampaan otteeseen maistua sen verta hyvin, että pienen pelipoliisin pesti taitaa olla pikkujänön tulevaisuudessa jo melkoisen taattu.

Samalla tässä voidaan vähän huhuilla tosiaan että elossa ollaan, ja että luonnosluettelossa on jo syksyä odottelemassa muutamia tekstinraakileita! Kunhan saan pahimmat koulukiireet ja uudet muuttostressit alta pois, voi ehkä viimeinkin olla ensimmäistä kertaa vuoteen kunnolla aikaa paneutua tämänkin homman pariin! Tällä hetkellä ainakin on kesken ahkera läpipeluu-urakka uusimman Humble Bundlen parissa, kuten myös pokémaratonin jatko. ;) Hyviä syksyn alkuja kaikille, älkää vilustuko. ♥

Ja mikäli teillä itellänne on myös vähemmän ihmismäistä peliseuraa, kertokaa ihmeessä! Kuvineen!!

18. kesäkuuta 2016

Taskuhirviömaraton - Hoenn

Hui, viimeisimmästä pokémaraton-seikkailusta onkin jo muutama kuukausi aikaa! Tällöin oltiin toisen generaation omassa pikku regionissa Johtossa, minkä jälkeen kaikkein loogisin ratkaisu onkin matkustaa veden peittämälle Hoennin saarelle kohti kolmatta sukupolvea! Viime postauksen lopussa hymisin hieman itsekseni ajatukselle huijata maratonissa taas hieman ja pelata alkuperäisten versioiden sijaan 3DS:lle julkaistua Omega Ruby -remakea, mutta pienenä jekkuna teinkin vähän molempia! Vaikka itse seikkailun pelasinkin edellämainitussa versiossa uudelleen, tein silti pienen aikamatkan Emeraldiin ja päätin tutkiskella vähän molempia!

Kolmas sukupolvi on oikeastaan kovin hupaisa. Kaikista pokémonpeleistä R/S/E ovat kirkkaasti itselleni kaikkein epämiellyttävimmät, enkä vielä tähänkään päivään mennessä juurikaan nauti niiden pelaamisesta - vaikka nykyään suhtaudunkin niihin paljon positiivisemmin. Samaan aikaan kuitenkin pelit tuottavat lämpimiä tuntemuksia, koska noin kymmenen vuotta sitten Emerald oli ihka ensimmäinen pokémonpeli josta etsin hullun lailla tietoa, ja jonka ehdottomasti halusin ekaksi ikiomaksi pelikseni. Ehkä kirkkain muisto on se, miten katsoin kuvia Battle Frontierin jättiseviperistä ja mietin, miten siistiltä sen sisältä varmaan näyttää. :D

Valitettavasti peliä en vanhempineni mistään löytänyt, mikä tietty tuotti paljon katkeria tunteita katellessani vierestä pihalla asuvien kavereiden pelaamista ja Latias-piirroksia. Löysin muita pelejä korvikkeiksi, KUNNES joskus noin viitisen vuotta sitten eräs kaverini innostui kauppaamaan oman Emeraldinsa. :3 10-vuotiaana alkanut odotukseni oli viimein päättynyt.

Niin paljon kuin yritinkin, en silti saanut aikaiseksi palata DS:n puoleen. Maraton sai siis luvan jatkua remakella! Omega Ruby on siis oikeasti virallisesti kuudennen generaation peli, mutta emme antane sen häiritä. Peli tuli itse asiassa hankittua taas heti julkaisupäivän avartaessa (lukuisat eri kaupat heti aamusta läpijuostuna), kun kaveriporukalla pidimme pienen viikonlopun mittaisen pokémonmiitin. :D Sen aikana peli tuli kiiruhdettua läpi turhankin nopeasti, mikä näin jälkikäteen harmittaa...
Kuten mainittua, en juurikaan pidä Hoennista. Lukuisat meemit pelin trumpeteista ja aivan liian monista vesirouteista ovat tietyissä määrin ihan hupaisia, mutta muuten tuntuu kuin regionilla ei olisi mitään annettavaa. Routet ylipäätänsä ovat melko pitkästyttäviä (etenkin vanhoissa versioissa kun kävelynopeus on mitä on), enkä koskaan saanut pienintäkään hiventä tutkimusfiilistä. Lisäksi lähestulkoon koko loppupeli tapahtuu veden äärellä, mikä saa "olisipa peli jo äkkiä ohi"-tuntemuksen pahenemaan hetki hetkeltä... Asiaa ei helpota se etten tunnu saavan pelin salipäälliköistä tai Elite Fourista mitään irti, vaan kaikki tuntuu hyvin tasapaksulta mössöltä. Kaikki hahmot tuntuvat normaaliakin persoonattomilta, ja ainoa huvitus irtoaa viimeinkin pelihahmon isänkin näkemisestä.

Mutta vaikka itse region tuntuukin vähän pakkopullalta, on Hoennin pokémonvalikoimassa rutosti muutamia ehdottomia suosikeitani! Varsinkin nyt viimeisimpien vuosien aikana on kovasti tullut yritettyä "jokaiseen läpipeluuseen vain ennen käyttämättömiä pokémoneja"-projektia, minkä myötä on tullut rakastuttua hurjasti niin moneen uuteen hirviöön. :3 Niin monet designit tuntuvat niin vaivattomilta ja "pokémonmaisilta", ja vain lukuunottamatta muutamia otuksia voisin hyvinkin kuvitella käyttäväni melkein kaikkia tiimeissäni! Etenkin Breloom ja Mudkip ovat mielettömiä sydämensärkijöitä. ♥

Tällä läpipeluukerralla päätin taas kerran dumpata startterin (jopa Grovyleksi asti ehtinyt ystäväni) melkein heti kättelyssä, ja tiimi lähti hiljalleen koostumaan viidestä toverista ja HM-orjasta (joita muuten harvoin käytän)! Tykkään yleensä kasata tiimejä kauan ennen pelin aloittamista ja improvisoida melko vähän napattuja pokémoneja, mutta jotenkin tällä kertaa kaikki meni vähän pipariksi - eikä lopputulos ollut ihan niin miellyttävä. :( Tämä söi vähän jotenkin iloa pelikerralta, enkä sitten jaksanutkaan seikkailla niin paljon, kuin olisin toivonut. Puumajojen rakentaminen ja pokémonien silittely jäi kaikki toissijaiseksi.

Tästä päästäänkin seuraavaan valituksenaiheeseen, jossa tosin vika voi olla pelaajassakin: en tunnu laisinkaan löytävän tekemistä! Uusista versioista Gamefreak on syystä tai toisesta päättänyt poistaa kokonaan Battle Frontierin, jossa oli hauskoja pelimuotoja tappeluista pienillä twisteillä. Mikäli siis pokémonien kierrättäminen contesteissa (kauneuskilpailu, joissa ulkonäön sijaan ihastellaan iskuja), marjojen kasvattaminen tai dexin täyttäminen maistu, iskee tekemisenpuute äkkiä tarinan läpäisyn jälkeen. Toivottavasti vika on vain omassa kyvyssäni pitää hauskaa eikä siinä, että peli on oikeasti vain riisuttu näin paljaaksi. Yleensä kuitenkin uudempiin peleihin on tungettu runsaasti pientä tilpehööriä tarinan ympärille, oli se sitten elokuvastudion tai vaatekauppojen muodossa.

Mielenkiintoni maratonin tätä vaihetta kohtaan oli alun alkaen melko alhainen, mikä ei toivottavasti paista tekstistä hirveästi läpi. :D Inhoni generaatiota kohtaan on vuosien mittaan tiukkaan pinttynyttä ja varmasti monilta osin aika aiheetonta. Vanhoissa peleissä ovat tietysti aina vanhojen pelien tekniset ongelmat, ja niille ei mitään voi. Hoenn tulee kaikesta huolimatta aina pysymään Sinä regionina, joka ensimmäistä kertaa sytytti intoni pokémoniin myös pelien puolella, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Uusille pelaajille ORAS on varmasti enemmän kuin tarpeeksi, mutta itse koin hentoja pettymyksentunteita tässä seikkailussa. Kiitos kaikista muistoista rakas ystäväni Hoenn, toivottavasti tiemme eivät kohtaa enää kovin montaa kertaa!

7. kesäkuuta 2016

Hellettä, mansikoita ja kuulumisia!

Huh, mikä alkukesä! Aurinkoa riittänyt enemmän kuin olisi edes tarpeen ja takana olleita raskaita työharjoittelupäiviä ei enää edes voi laskea kahdella kädellä. Pitkien päivien jälkeen ei ole tuntunut mikään yhtä hyvältä kuin sohvalle romahtaminen ja jonkin kylmän juoman korkkaaminen... ja ehkä vähän kans videopelien pelaaminen! Aikaa pelaamiselle on tosi huonosti löytynyt, mikä harmittaa ihan suunnattomasti. :( Nytkin iltavuorojen päätteeksi vapaata hädin tuskin on, kun pitäisi jo painua takaisin vällyjen väliin. Sitä suuremmalla syyllä voinee olla hyvä aika nauttia siitä vähäisestäkin ajasta ja paneutua pitkästä aikaa vähän tarkemmin viime aikojen pelikuulumisiin!

Päätellen lukuisista tuhansista iloisista viesteistä aika moni ihminen tuntui tykästyneen Overwatchiin jokunen tovi sitten olleen open betan jälkeen ennen koko pelin julkaisuakaan. :D Olin itte vähän huonosti kotosalla tuohon aikaan, mutta ehinpähän silti vähän kokeilla liipaisinsormeani! Ja joo, olihan toi peli melko hauska! Vaikka peliaikaa en ehtinyt ihan älyttömästi kerryttääkään, ehti tuossa ajassa vähän tykästyä ja vihastua koko menoon. Monen hahmon vähän enemmän tai vähemmän olemattomiin pelimekaniikkoihin ehdin jo turhautua (senkin Bastion), kuten myös omaan yleiseen huonouteeni fps-peleissä. Tykkäsin silti suuresti pelin yleisilmeestä ja fiiliksestä, rakastuen muutamaan hahmoonkin (go-to-hahmoiksi muodostui heti Widowmaker ja Reaper). Joskus vuosia sitten TF2 tuotti melko paljon iloa, enkä yhtään epäilisi vaikka Overwatchinkin kesälomien alkaessa lisäisi repertuaariin - vaikka hinta onkin vähän suolainen.

Heti kun Fire Emblem Fates revealattiin oli hype jo ihan katossa. :D Awakening oli valitettavasti ensimmäinen pelaamani Fire Emblem, mutta voi juku miten siihen rakastuinkaan. Olin ehtinyt koko uusimman julkaisun unohtaakin, kun vasta paria päivää ennen tajusin julkaisun olevan ihan käsillä. Heti perjantaina latasin pelin eshopista, ja kaikki tuntuu niin hyvältä! Vaikka perusmekaniikoiltaan peli on ihan sama, on siihen tehty paljon pieniä elintasomuutoksia ja uusia ominaisuuksia - vaikka Eurooppa kokikin ihmis-amien olevan vähän liian siveetön sellainen. Uudet classit ja hahmot tuntuvat kivoilta, ja uusi pelijako tuntuu toistaiseksi tosi hyvältä. Puhumattakaan pelin animaatioista, vau! Ensimmäiseksi routekseni valitsin Birthrightin eli Hoshidon puolen, joten saapi nähdä mikäli peli innostuttaa niin että Conquest tarttuu myös takataskuun! 

Witcher -pelisarja on vähän uusivanha innostus. Viime vuonna innostuin ihan toden teolla pelitrilogiasta jopa siihen pisteeseen, että ostin alkuperäisen kirjasarjan ensimmäisen osan). Ensimmäisen pelin riivin läpi kynsin ja hampain ja toisen kanssa sain tapella itkunpurskahduksiin asti, jotta sen vaan saisi käynnistymään. Nautin silti täysin rinnoin kahden pelin kokemuksesta, ja helmikuussa sain viimein hankittua viimeisenkin pelin Steam-kirjastooni. Ja pakko sanoa, etten ainakaan toistaiseksi ole niin innoissani, kuin oletin olevani. :(

Peli on kyllä nätti ja maailma tuntuu tekemisineen runsaalta: Gwent-korttipeliinkin olen saanut uppoamaan LIIAN paljon aikaa. Combat tuntuu vaan edelleenkin vähän tönköltä, enkä tunnu oikein pääsevän sen sisälle ajatustasoa syvemmin. Alkupuolen questeistakaan en juurikaan löytänyt selkeitä suosikkeja, mutta vasta parinkymmenen tunnin jälkeen voi olla vähän hankala tuomita näin suurta peliä. Maailma on kuitenkin suuri ja erittäin mielenkiintoinen, joten saan varmasti joskus aikaiseksi muutaman pidemmän sanan tästäkin sarjasta!

Muissa kuulumisissa E3 odotuttaa jo (on vielä Desuconin jälkeen, huippu viikonloppu!), ja sydän haikailisi niin paljon sieltä ainakin uutta Dragon Agea... Sitä varmaan saadaan kuitenkin odottaa valitettavasti vielä hetkinen, joten toistaiseksi ei Mass Effect Andromedan lisäksi ole mitään äärettömän villejä odotuksia. Watch Dogs 2 kuulostaa tietysti myös jännittävältä, ja Pokémon Sun/Moon on omalla tavallaan kielen päällä - vaikka uskonkin taas pettyväni koko perhanan peliin.

Nyt varmaankin vielä illan päätteeksi uppoudun The Elder Scrolls Onlineen, joka jostain syystä pitkästä aikaa nyt sai itseni innostumaan uudestaan. Erittäin vakavasti pohdin myös taas World of Warcraftin pariin palaamista kuukaudeksi, kun kesäloma alkaa! Tiedossa siis ehkä vähän multiplayerin täyteinen kesä, mikäli nyt Overwatchiakin eksyn hipsuttamaan. En valita!

Mitäs teidän kesäkuulumisiinne? :3

29. huhtikuuta 2016

Maatalous tuhosi elämäni

"Enää yksi päivä, sitten nukkumaan."

Varmaankin aika moni on päässyt enemmän tai vähemmän valitettavasti kuulemaan jokusen sanasen tämän hetken villeimmästä Harvest Moonin korvikkeesta, Stardew Valleystä. En itse ainakaan edes ensin juurikaan noteerannut koko peliä. Peli tuli tuikattua hetken mielijohteesta Steamin toivelistalle "jos sitä sitten joskus viitsii"-mielialalla. :D Lypsyhommat ja muut olivat tulleet jo liiankin tutuiksi opiskeluiden ohessa, joten kaikki pelissä tuntui ensin yhdeltä isolta war flashbackilta. Missään nimessä ei tullut kertaakaan mieleen, että tästä vuohenpaijailu- ja peltosimulaattorista tulisi oikeasti irtoamaan näin paljon puoliunettomia öitä ja hirveää addiktoitumista. Maatalous tuhosi elämäni, ja tässä pikku tarina siitä.

Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun oletettavasti nimetön isoisä päättikin potkaista tyhjää, jättäen perintönä täysin vakavasti otettavalle sankarillemme pikkiriikkisen maatilanpoikasen Pelican Townin lähettyviltä. Nokkanaamaista ja pikachupaitaista ystäväämme odottivat kuitenkin miljoonat ylikasvaneet nurmikkopläntit, tiheänä kasvavat metsiköt ja somasti edessä olevat kiviröykkiöt. Nollakokemuksella entinen toimistorotta tarttui rohkeasti kirveeseen ja lähti perustamaan maatalousimperiumia. Ja siinähän se taisi kaikki ollakin.

Vaikka alussa olikin vain suo, kuokka ja minä, antoi peli heti tehdä melkein mitä vaan. :D Ikinä ei oo tullut vastaan peliä, jossa oikeasti tekee mieli valittaa kun tekemistä on liikaa. Oli se sitten vihannesten viljelyä, kalastusta, eläintenhoitoa, kaivoksissa heilumista, ihmisiin ystävystymistä, kukkien poimimista tai talon sisustamista, ei ainakaan alussa tunnu aika riittävän millään. Jokainen valitettavan lyhyt päivä kuluu yhtenä nopeana kusluikauksena, eikä kaikkea haluamaansa millään ehdi tehdä - ihmekös pelaamista on niin äärettömän vaikea lopettaa ja työpöytä täyttyy tekemättömistä hommista.

On aivan mieletöntä, miten yhden ihmisen rakentamassa pelissä voi kuitenkin olla näin paljon sisältöä. :D Peli on sievä kuin mikä, ja jo pelkästään kokonaistunnelmasta saa niin paljon irti! On tietty totta, että peli muodostuu paljon rutiinien ympärille eikä ymmärrettävästi sovellu välttämättä niille, joille syvällinen gameplay on tärkeää. Jokainen päivä tuntuu silti vain niin erilaiselta: ensimmäisenä päivänä viljellään, toisena tutustutaan yli kolmeenkymmeneen naapuriin. Neljä vuodenaikaa tuovat myös häivähdyksen tweakkeja (juhlapyhiä, syntymäpäiviä, eri viljelykasveja...), joidenka takia 28 päivän syklit eivät tunnu koskaan täysin samalta. Replay-valuesta en silti uskalla luvata mitään.

Lisähupiahan tulee siitä, ettei mitään ole oikeasti pakko tehdä. Kaupungin pormestari saattaa ensimmäisenä keväänä vähän räpsytellä silmiään jotta lähtisit korjauttamaan kaupungin puolikuollutta Community Centeriä, mutta senkin voi hyvin mielin jättää tekemättä, jos siltä tuntuu. Itse huomasin nauttivani älyttömästi laiturilla kalastamisesta aivan valloittavaa soundtrackia kuunnellessa niin, että ajantaju unohtui ja hahmo pyörtyi onkivapoineen energianpuutteesta. Vähiten iloa tunsin saavani irti kaivoksissa seikkailemisesta, sikäli en niinkään pitänyt vähän tönköstä (vaikkakin muiden kehumasta), onneksi vähäisestä, combatista. Jos tätä haluaisin harrastaa, siirtyisin Terrarian pariin. Mutta hei, ainakin tekemistä löytyy moneen makuun!

Vaikka suuriin bugeihin en vielä muutamakymmentuntisen maatalousurani aikana olekaan törmännyt, löytyy kaipuuta elintasomuutoksille. Ilman jonkin sortin wikiä vieressä on äärettömän hidasta ja turhauttavaa ottaa selvää kyläläisten päivärutiineista, saati sitten näiden suosimista lahjoista. Kyläläisten dialogit alkavat myös hiljalleen kyllästyttää yksitoikkoisuuttaan, ja niiden kuunteleminen oikeasti mielenkiintoisten cutscenejen välissä tippuu helposti alas prioriteettilistalla. Lisäksi tuhannet kerrat on tullut yritettyä kanan lypsämistä (yllättäen huonolla menestyksellä) vähän kehnojen hitboxien takia. Ehkä suurin harmistus kuitenkin kaikista on se, ettei valmista farmia ole juurikaan helppo muuttaa ulkoisesti. Kaikki ikävät ominaisuudet (kuten manuaalisen tallennuksen puuttuminen) ovat onneksi korjattavissa, ja dev ainakin vaikuttaa kovin innokkaalta kuuntelemaan ehdotuksia!

Ylimpänä olevassa kuvassa esiintyy hieman vaiheessa oleva säälittävä (ja niin epäsymmetrinen että sattuu) farmini, joka kirjoitushetkellä viettää tyytyväisenä toisen vuoden loppukesää. :3 Oma kutsumukseni oli lähteä haalimaan mahdollisimman paljon pieniä eläinvauvoja, jotka nopeasti osoittautuivat kalliiksi ylisyöviksi pikkuperkeleiksi. Ruokaa ei tuntunut saavan mistään, talvi oli tulossa ja uuden talon rakennuttaminen oli aivan kesken! Pienen haasteiden jälkeen saatiin kaikki kuitenkin ainakin toistaseksi tasapainoon Mauno-koiran, mustikoiden, työntekoa välttelevän kotivaimon Leahin ja oikean elämän välillä. Tuossa järjestyksessä. Enkä kadu.

Vähän omankin mielenterveyteni ja yöunieni takia toivoisin kaiken hypen olevan täysin takeetonta, ihan vain että saisin siirryttyä rehunkasvatuksesta oikeasti tärkeisiin hommiin... :D Suoraan sanottuna olin (tai olen) niin fiiliksissä koko pelistä, ettei sekavasta tekstistä varmaan saanut sen ansaitsemaa kuvaa! Tarvitsin elämääni rentoa ja rauhoittavaa sivutekemistä, joten toivottavasti kukaan sellaista kaipaava ei ole minä ja melkein skeptisyyttään jätä peliä kokeilematta - paitsi jos ei ole valmis ottamaan riskiä ajankäyttönsä suhteen.

Tykkäättekö itse pelistä tai houkuttelisiko siihen hurahtaminen?

24. huhtikuuta 2016

Grattis på födelsedagen!


Enää muutama vuosi ja bloginperkelehän lähtee jo kohta kouluun! Ainakin melkein. :D Oikein hupaisaahan tässä on (ainakin allekirjoittaneella) ollut, ja toivottavasti ehkä päästään oikeastikin edes sinne esikouluikään asti!

Selasin tänäkin vuonna pikkujuhlan kunniaksi Humble Bundlen käyttämättömien avainten listan läpi! Vaikka tänä vuonna seasta ei löytynytkään ehkä ihan yhtä hurjia pelejä kuin viime vuonna, löytyi sieltä silti jotakin pikkukivaa!

Eli jokaisen mahdollisen kommentoijan kesken lähtee yhdelle tulemaan yksi kappale peliä Please, Don't Touch Anything ja Assassin's Creed III! :3 Ensimmäinen peli lähtee Steam-avaimena, mutta hidden bladen saa kätösiinsä vain Uplay-koodin muodossa. Ja vaikka pelit löytyisikin jo tai ei järjettömästi sytyttäisi, niin varmasti löytyy kaveri jolle pistää eteenpäin! Vappuna 1.5. laitan jollekulle onnekkaalle viestiä perään, joten olethan kiva ja laitat sähköpostin/twitterin/minkä tahansa mukaan jos haluat osallistua!

Sen pidemmittä puheitta kiitos kaikki te kauniit kivat ihmiset, jotka jaksatte ilahduttaa aina kommenteilla ja omilla blogeillanne. ♥ Toivottavasti jaksatte myöhemminkin! Kiitos kaunis, nähkäämme taas myöhemmin postausten parissa. :3 Serpentiinit ja täytekakut esiin!

~ myrsyli

EDIT: En myönnä unohtaneeni koko asiaa, en... Joka tapauksessa, onnitteluni Miwwille, jonka kohdalle arpaonni tänä vuonna osui! :D Laitan tässä kohtapuoliin tulemaan paria pelikoodia, toivottavasti viihdyttävät!

1. huhtikuuta 2016

Taskuhirviömaraton - Johto

Yo! Lintusten lauleskellessa ja auringon vähän pilkistäessä pilvien takaa on hyvä heittää talviturkki pois ja vaihtaa vähän blogissakin näköä. Pääsiäismunat on ahmittu ja vaikka ihana sää kutsuukin vähän ulos, niin kouluhommat puskee päälle ja sanoo ei. :( Tärkeämpiäkin töitä kuitenkin on, nimittäin...

...on aika palata pokémonmaratonin pariin! Viime kuussa elettiin lämpimiä nostalgiantäyteisiä hetkiä Kantossa muutamien ensimmäisten generaation pokémonien kanssa. Maraton (joka pikku kiireiden takia on nyt kuitenkin vähän enemmän tai vähemmän maraton) vie kuitenkin tällä kertaa reppuselässään Kanton omaan Ruotsiin, eli länsinaapuriin Johtoon! :-)

Tästä taisin olla vilpittömästi kaikkein eniten innoissani maratonia aloitellessa! Toisen generaation alkuperäiset pelit Gold, Silver ja Crystal ovat pelikerroissa (eivät niinkään tunneissa) reippaasti pelatuimmat pokémonpelini - vaikkakin emulaattorilla. Crystal löytyy kyllä jostain pelikaapin uumenista pölyttymästä etsien käsikonsolia johon itsensä änkeä, mutta ehkäpä senkin pariin pääsee joskus ihan autenttisesti. :D

Mutta! Niin ihastuttavia kuin vuosituhannen vaihteen pelit olivatkin, löytyy sydämestä paikka vähän uudemmalle julkaisulle, eli muutama päivä sitten Euroopan kuusivuotissynttärinsä saavuttaneet remaket HeartGold ja SoulSilver!

Niin hönö kuin oloni onkin, niin HG oli vasta toinen oikeasti omistamani pokémonpeli... kunhan vain sen heti julkaisupäivänä sain jostain käsiini revittyä. 14-vuotias minä oli ehkä enemmän kuin onnensa kukkuloilla kun maailman hienoimmasta kullankiiltävästä paketista paljastui ties mitä tilpehööriä. Löytyi peliä, pokémonpallomaista askelmittaria ja jostain kumman syystä preordereille tarkoitettua supersiistiä Ho-Oh-figuuria, joka on edelleen esillä! Askelmittarin kanssa sitä sitten kiidettiin pitkin mökkipolkuja ja pyydystettiin pokémoneja pinkomalla paikasta toiseen. :D Ovelaa, Gamefreak.

Vaikka ihan pienestä pitäen pokémonit olivat olleet mulle just Se juttu, niin vasta jotenkin tän pelin kanssa kaikki kolahti paikalleen! Itkuahan siinä sit tihrustettiin alkuvideon aikana, kerta kyseessä oli eka pokémonpeli jota oikeasti ODOTIN. Sydän ei koskaan antanut poistaa ainoata tallennustani, joten ihan maratonia varten ostin kaverilta vastikkeen nimeltä SoulSilver ja aloitin uudestaan elämäni toistaiseksi parhaan pokémonseikkailun. :3


Mikä ensinnäkin koko toisen sukupolven peleissä tuntuu niin mukavan erilaiselta on selkeä jatkuvuus sen ja ensimmäisten pelien välillä! Kyseessä on selkeästi jatko-osa, eikä vain uusi täysin oma seikkailunsa. Itse "tarinan" jälkeen pääsee palaamaan takaisin Redin kotikulmille Kantoon ja potkimaan perseelle samoja salipäälliköitä. Nostalgiaa! Ylipäätään uudemmilta peleiltä toivoisin ainakin itse vähän enemmän jatkuvuutta ja ehkä vähän isompiakin visiittejä vanhoille kotikulmille. Niin kivoja kuin uusissa peleissä joidenkin hahmojen, kuten vanhojen championien, pikatapaamiset ovatkin niin eihän ne nyt aivan koti-ikävää paranna. :(

Itse aloitin oman eläimensieppausretkeni yhdellä lapsuuteni lempipokémoneista, eli Totodilellä. Yksi isoimmista syistä kakkosgenen suosikoinnille onkin kyllä ehdottomasti sen startterit. Siinä missä evoluutiolinjan loppupäät eivät ehkä ole sarjan vahvimpia, niin ovat alut ihan parasta! Jotenkin näissä tiivistyy niin hyvin pokémonien hyväntuulisuus ja hauskuus, joka peleissä kuuluisikin olla. Vaikka nykyisistäkin kipaleista löytyy ihan miellyttäviä otuksia, tuntuu niissä olevan enemmänkin virittyneisyyttä tappeluun kuin kumppanien väliseen telttaretkeen Ilex Forestissa tai hauskoihin kilpailuihin Pokéathlonin parissa.

Heti kun lämpimistä tuntemuksista ja vaaleanpunaisista laseista päästään eroon, niin olihan tämänKIN pelin kohdalla ehkä vähän aika kullannut kauniita muistoja. Peli kuitenkin edelleen on neljännen generaation pelien tasolla, eikä muutamista viime vuosien elämänlaatua parantavista muutoksista näy häivähdystäkään. Peli on esim. animaatioiltaan ja teksteiltään hidas (siihen asti kun kyllästyy odottamiseen ja ottaa tappeluanimaatiot pois päältä) ja TM:t ovat edelleen kertakäyttöisiä siinä missä HM:t ovat aivan liian tärkeitä ulkona. Kunnon grindausalueita ei vain isompilevuisille öpölöille millään löydy, puhumattakaan siitä että valikoima pokémonien (sekä ehkä iskujen) suhteen on loppujen lopuksi aika pieni - ainakin ennen postgamea. Kun parempaan on tottunut on turhan hankala katsoa enää taaksepäin. :D

Peli ei ehkä tuntunut sydämessä ihan niin vahvasti kuin kuusi vuotta takaperin, mutta kehtaanpa siitä huolimatta edelleen myöntää kyseessä olevan sarjan paras teos! Sivutekeminen on oikeasti ihan viihdyttävää (vihainen mulkaisu ainoastaan sinulle, Voltorb flip) ja ainoa jota oikeasti jäin ikävöimään oli uudempi Wonder Trade, johon oon oikeasti saanut uppoamaan yhteensä varmaan päälle sata tuntia. Perässä juoksevat pikkupokémonit ovat aivan ihania (tämä ominaisuus takaisin, Gamefreak!) ja muutenkin ulkoisesti koko peli tuntuu niin kotoisalta ja erilaiselta verrattuna toisiin. Vaikka juonestaan näitä pelejä ei kukaan kyllä jää muistamaan, niin kaikki nämä pikkuasiat tekevät monesta asiasta niin paljon miellyttävämmän. ♥ Oikea tunnelma ja seikkailumieli tiivistyy juuri oikein, vähintään ensimmäisen puoliskon aikana!

Joka tapauksessa seuraavana etappina olisi monien joko ihannoima tai kaihtama kolmas sukupolvi, eli trumpettientäyteiset Ruby, Sapphire ja Emerald! Tarkoituksena olisi aloitella uudestaan joko viimeisenä mainittu tai sitten sujahtaa Omega Rubyn pariin hieman taas huijaten... Mikäli huijaushingun yli päästään niin omat odotukset ovat melko alhaiset, sikäli kyseinen pelikolmikko on kirkkaasti omasta mielestäni kaikkein huonoin. Ehkä yllätän itseni, ehkä en. Kuumottaa, mutta eiköhän tästäkin kokemuksesta selvitä elävänä! Mutta, niin miellyttävää kuin tätä liirumlaarumia olisikin jatkaa niin valitettavasti lukuisat monisteet koirien luustosta vetävät ikävästi puoleensa. :( Ehkä vielä jonain kauniina päivänä kaikkien 90-luvun lapsien suurimmat haaveet toteutuvat ja koirien tilalla onkin tultasyökseviä kiinankaaleja, we may never know! Siihen asti, tack och adjö!

5. maaliskuuta 2016

Taskuhirviömaraton - Kanto

Viime kuussa paljastettiin viimein Pokémonin 20. syntymäpäivän kunniaksi screenshotteineen uuden generaation pelit Pokémon Sun ja Moon. Niin kovasti kuin tahtoisinkin olla älyttömän hypeissäni ja odottaa loppuvuotta kuin kuuta (heh) nousevaa, on oma uloskasvaminen taitanut tapahtua jo XY-pelien aikoihin. :( Uusi graafinen ilme ei nykyisellään vieläkään miellytä täysin, ja osa uusista ominaisuuksista käy jo vähän mälsäksi uusista ihanistakin muutoksista huolimatta. Onneksi ORAS tuttuine regionineen kaikkineen lievitti vähän koti-ikävää siinä välissä. Todennäköisesti hurahdan joka tapauksessa taas ihmismassan mukana ostamaan jomman kumman version ja ihmettelen kun olo jää taas tyhjäksi, heikko kun olen. :D Loppuvuotta siis odottaessa.

Nyt ei kuitenkaan pulputeta uusista peleistä laisinkaan (tai ehkä ihan vähän), vaan tehdään nimenomaan täysin päinvastoin ja mennään 20 vuotta taaksepäin! Kaveriporukassa ilmeni idea yhteisestä pokémonmaratonista, jonka tarkoituksena on pelata yksi peli jokaista kuutta sukupolvea kohden, regionista riippuen. Loppua kohden jaetaan kuvat lopullisista E4-tiimeistä ja siirrytään seuraavaan peliin!

Viimeksi pokémonpeliin tartuin kunnolla joskus Omega Rubyn ostamisen aikoihin, joten pieni aikamatka tuhansien tuntien pelisarjaan kuulostaa ihan vinkeältä virikkeeltä. Region- eikä sukupolvikohtaisuudessa voi tietysti olla vähän huijauksen makua kun tarkoituksena on palata pelaamaan nimenomaan vanhoja pelejä, mutta suottakoon se anteeksi. :D Ja hei, miksipä en ajan myötä jokaisesta pelistä jotain muutamalla sanalla mainitsisi blogissakin! Aika on todennäköisesti kullannut muistot aika pahasti, mutta yhtä lailla varmasti löytyy niitä iloisiakin yllätyksiä joihin ei ennen kiinnittänyt laisinkaan huomiota.




Jokainen varmasti on kuullut ensimmäisten kolmen länsijulkaisun uudelleenjulkaisuista 3DS:n eshopissa. Blue, Red ja Yellow löytyvät viimeinkin virtual consolelta hilpeään hintaan, joten yön pikkutunteina Dexteriä katsellessa seuraksi tarttui viimeisenä mainittu sankari! Vaikka yhden Game Boy Colour -pelin omistankin - pokémonpeli sekin - en koskaan itse konsolia ole omistanut. Emulaattorilla on Blueta tullut pelattua useammin kuin kahdella kädellä voi laskea, mutta tämän "animelarppausversion" lopputekstit on nähty vain kerran. Firered on myös melko loppuunhinkattu, joten helmikuinen yllätys oli siis enemmän kuin miellyttävä.

Kerta seikkailuun ei vielä tässä vaiheessa voinut tyttöhahmoa edes valita, piti pistää täysi immersiovaihde päälle ja pelata tällä kertaa Ashin nimen alla. Pikachun saaminen ja ensimmäiselle routelle askeltaminen tuntui ihmeellisen lämpimältä ja kutkuttavalta. Ei emulaattorin nopeutusnappia, ei taustalla pauhaavaa Spotifyä - vain minä, ikioma sähköhiireni ja ihanat pikseliset soundtrackit. En edes muistanut, miten tunnelmallinen vanhuudestaan huolimatta koko peli olikaan! Suurien väriskaalojen vanhalta konsolilta puuttuessa on jokaiselle kaupungille nimensä mukaisesti valittu yksi väri värimaailmaansa, ja jo niin pieni yksityiskohta saa hymyilyttämään.

Monipuolisuuden puuttuminen on tietysti vähän ikävää, kun on ehtinyt uusien pelien myötä jo tottua parempaan. Eihän tää suoranaisesti pelin vika ole, muttei nyt harmistusta voi peittääkään kun iskuvalikoima on moninkertaisesti pienempi ja moni niistä on vielä höperösti tehtykin. En tiedä ketä oikein saisin syyttää wrapin ja fire spinin kaltaisista suunnittelun riemuhetkistä! Tästä kuvasta varmasti aukeaa monta muutakin hupaisaa faktaa näistä hetkistä, olivat sitten tarkoituksellisia tai eivät. :'D Ihmeellinen määrä balanssiongelmia oli ehdottomasti isoin häiriötekijä.

Ja onhan nyt pakko myöntää ettei peli ole kaikkein aloittelijaystävällisin. Kartalla liikkuminen paikasta toiseen tarinan etenemiseksi ei ole juurikaan lineaarista, enkä yhtään ihmettele uusien pelaajien hämmentyneitä kommentteja kun salit käydäänkin väärässä järjestyksessä. Iskuistakaan ei ilman internetin apua saa tyypillistä pientä tietopakettia irti ennen kuin niitä itse kokeilee. Äärimmäisen pieni inventory (josta suurin osa on pakollisia questitemeitä tai HM:iä) ei muutenkaan anna tilaa pohtimiselle, vaan etenkin TM:iä saa jatkuvasti olla heittämässä pois (tai käyttämässä haluamattaan) viemästä tilaa maasta löytyneen tuntemattoman itemin tieltä. Taitaahan nää olla aika yleisiä vanhojen pelien ongelmia, mutta silti niin harmillisia.

Silti jotain vanhaa charmia ja vilpitöntä herttaisuutta pelissä kuitenkin on. Ei monimutkaisia juonikuvioita, kuolemansäteitä, ajasta ja avaruudesta vänkääviä hirviöitä tai futuristisiin asuihin pukeutuvia psykopaatteja. On vain 10-vuotias sinä, pari hassua rakettiryhmäläistä ja hinku olla pokémonmestari. :3 Pelaaminen tuntui paljon enemmän pokémonien kanssa seikkailemiselta kuin postgamea kohti kiireessä grindaamiselta. Vastaavaa viatonta hauskanpitoa seikkailemisen eikä kehnon "juonen" edistämiseksi saisi sarjassa näkyä enemmän. Minkä peli kusee mekaniikkojensa puolesta korvaa tunnelma sen! Ehkä useamminkin pitäisi pelata hitaasti ja tutkiskella jatkuvan tappelukierteen sijasta #deep #shit.

On melko kohtuutonta vaatia melkein 20 vuotta vanhalta peliltä täydellisyyttä (etenkin kun vielä ei ollut juurikaan vertailukohteita eikä kasetin koko ollut nykyisellään), mutta ihan oman mielenterveyden puolesta suosittelen itselleni jatkossa uudempien pelien kanssa askartelemista. Kelpaahan näihin aina välillä palata nostalgian pilke silmäkulmassa, muttei ehkä näin usein... mutta taas toisaalta, miten paljon voi muka olla pitämättä pelistä jossa saa Butterfreen???




Mikäli joku muukin innostuu palaaman vanhoihin maisemiin uudestaan pitkästä aikaa niin nostakaa käsi ylös! Enemmän kuin mielellään kuulisin myös muiden mieltymyksiä pitkän linjan sarjan suhteen, nostalgiapyrähdyksistä harmistuksiin ja iloihin. Seuraavana pelinä olisi tarkoitus tarttua toiseen sukupolveen, yllätys yllätys, ja sen linjan pelinä toimikoon neljännen generaation SoulSilver. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, hyvää pokémonin juhlavuotta! ^__^

1. helmikuuta 2016

Elämä on kummallista

Max Caulfield... pelissä tosin
200x enemmän peurapaitaa
Kiitos mitä ihastuttavimman influenssan oli luonnollisesti veto täysin lopussa ja nenäliinoja potenssiin sata. Mikäs silloin sen parempaa kuin pelata uusia videopelejä? 13€ alelapun jälkeen ensimmäistä kertaa Life is Strangea avatessa Steamissa vatsanpohjaa kutitti innostuksesta, eikä alkutekstejä malttanut millään lukea. Pelistä on monta monituista kuukautta saanut kuulla niiiin paljon hyvää, ja niin moni oli valmis pitämään koko viiden episodin pituista teiniseikkailua vuoden 2015 parhaana pelinä. Joten hei, miksihän tätä ei haluaisi kokeilla? :D

Koko pelin alku kuulosti niin melkoisen hyvältä. Max Caulfield, ujo hipsterityty suoraan tumblrista (okei, jokseenkin hyvältä) huomaa omistavansa hurjia taikavoimia ja pystyvänsä kelaamaan aikaa taaksepäin saatuaan näyn kotikaupunkiaan uhkaavasta pyörremyrskystä ja nähtyään Chloe Pricen kuolevan tyttöjen vessassa. "Älä koskaan tee mitään liittyen aikamatkustukseen"-sääntöä rikottiin siis melko railakkaasti, ja suurena ikäväntunteena olikin enteily siitä millainen yksi iso fuck up koko pelin juonesta oli tulossa. Mut hei, ajan kelaaminen sattuikin olemaan oikeestaan ihan hauskaa!

Pelissä on erittäin vahvasti esillä Telltalemainen ympäristön tutkiminen ja samantyyliset dialogimylpyrät (tosin ilman niskaan hengittelevää aikarajaa), eikä yhteneväisyyksiä oikein voikaan olla huomaamatta. Isoin ero gameplayssä olikin juuri aikamatkustelu, jossa bumperia vähän hipsuttelemalla saa pyyhittyä pois kaikki ne vääryydet joita viime hetkinä tulikaan ehtyä. Keskusteluja on hyvin helppo pahoinpidellä, eikä kunnon epäonnistumista voi koskaan tapahtua (lukuunottamatta pelin yhtä ainoaa kohtausta). Metapelaaminen oli kuitenkin vahvaa tässä yksilössä, eikä ollut mitenkään tavatonta viettää puolta tuntia yhdessä keskustelussa "mut yhyy mitä jos kaikki meneekin pilalle seuraavassa episodessa" (ps. ei mene, muistakaa telltalemaisuus).

Tarinasta suuremmin paljastamatta on se ajoittain (heh heh) vähän juosten kustu. Monen episoden ajan pelissä lähinnä keskitytään Maxin ja Chloen bondaamiseen; teet jotain moraalisesti oikein ja Chloe saa palkokasveja kitusiinsa käyttäytyen kuin päiväkoti-ikäinen. Rinse and repeat. Peli tuntuu unohtavan täysin alkuperäisen premissinsä parin episoden teiniseikkailun ajaksi, mikä ei taida olla kovin tavoitteellista. Pelin oikeasti suurin epäkohta tuntuukin olevan juuri Chloe. Pelin toiseksi keskeisimmästä hahmosta on tehty huonolla dialogilla höystetty "olen ikäisiäni kypsempi", mikä tekee Maxin idolisoinnin ymmärtämisestä niin kovin hankalaa. Taisinkin olla kaikessa sataprosenttisen eri mieltä sinitukkaisen tytymme kanssa, enkä juurikaan ollut kiinnostunut koko hahmon kohtalostakaan.
Chloe Price >:(

Hahmoista ylipäätään oli jotenkin tosi hankala oppia tykkäämään. Moni oli täysin "rakastat tai vihaat"-hahmoja, ja omalla kohdalla pidin vain parista kolmesta. Jokainen nuorista on joko koulukiusaaja, pilvessä, humalassa, koulukiusattu, täynnä piilovetyperoksidia, "nörtti" tai koulukiusaaja. Niin kivaa kuin kaikille jutteleminen olikin, ei välinpitämättömyyttä koskaan oikein saanut piiloon. Kun jopa pelin toinen tärkeimmistä hahmoista kuuluu "ihan sama"-kastiin näin suuren ihmismäärän mielestä, kun näin ei tarinan tai Maxin kannalta kuuluisi laisinkaan olla, on jotain ehkä vähän pielessä.

Ei kaikki nyt oikeasti ihan sysihuonoa ollut. Rakastin ihan älyttömästi kaikkia niitä pikku yksityiskohtia, joita maailmaan on ripoteltu sinne tänne. Kaikki luettavat lippulappuset seinillä, suttuiset valokuvat ja pienoislentokoneella liitely koulun alueella. Niin pieniä muka turhia asioita, jotka saavat pelistä kuitenkin niin eläväisen oloisen! Erityisesti Maxin päiväkirja oli ihanan yksityiskohtainen tapa pysyä perillä siitä missä mennään. Enkä voi kieltääkään ettenkö olisi itse pelaamisesta nauttinut, vaikka koko tarina ei pyörinytkään (olenpas hauska tänään) vakavuuksien ympärillä. Tutkiminen tuntui realismista huolimatta kivalta, ja jos juonesta ei oikeasti saa itselleen mitään irti niin vähintäänkin valokuvien ottamisesta voi saada virikettä. Ja että mikä soundtrack! ♥

Asiaa olisi niin paljon! Täyttä hintaa pelistä en lähtisi maksamaan, mutta sain joka sentille vastinetta! Kyseessä ei nyt ollutkaan game of the year -materiaalia, mutta elämyksensä sekin. Seuraavaan peliin vähemmän juustoista ja tumblrimaista dialogia, syvempiä hahmoja ja ennen kaikkea parempi tarinan käytäntöönpano! Huomasin ainakin itse kaipaavani elämääni vähän tämänkaltaisia pelejä lisää. Peli ei tosiaankaan ole kaikille, sen kyllä huomaa. Suosittelen silti kuitenkin edes kokeilemaan, aina voi yllättää!


As long as you're my partner in time.

30. tammikuuta 2016

Päivitysjupinaa



Taas sitä jotenkin vuosi vierähti ja alkanut ihan yhtä vikkelästi. Kuukauden sisään on ehditty nauttia influenssan muutaman viikon hellästä syleilystä, Desuconista, työharjoittelupaikkojen metsästämisestä, loskassa rämpimisestä, Super Smash Bros 4:n epätoivoisesta harjoittelusta, lukuisista kupeista teetä kera koulutehtävien, Loveliven valitettavasta uudelleenasennuksesta, suursiivouksista ja phuuh. Kiirettä olevinaan mukamas pittää. :D Laiskojahan tässä ollaan perhana.

Sairastaminen vei ehkä suurimmat voimat koko bloggailuhommasta, ja suurin asia mitä onnistuin saamaan kuumehuuruissani aikaiseksi oli Life is Strangen jonkinmuotoinen pohdintamöykky, joka ei loppupeleissä tunnu istuvan hyvään luettavaan muotoon, ei sitten mitenkään! Aika kovin tässä muutenkin ollaan rämmitty ihme identiteettikriisien kourissa koko blogin suhteen. 

Nautin kovasti kirjoittamisesta, mutta jotenkin hiljalleen kaikki teksti alkaa tuntua aika lukemiskyvyttömältä määränsä suhteen. Joko itse olen laiska tai ajatuksia ja mietelmiä on ihan liikaa tekstimuotoon näin kuvapainotteisella aikakaudellamme. Joten hei, sana on vapaa! Kokeeko joku hirveän tekstipohjaisen blogin vaivaannuttavana, vai ovatko pitkät lätinät vain kivaa vaihtelua? Pohjattoman kiitollinen olen kaikenmuotoista parannusehdotuksista! Vaikka koko kirjoitusprojekti onkin täysin itseäni varten, olisi silti kovin hienoa maksimoida myös muiden miellyttävä käynti kylässä. ^__^

Nyt joudun mitä todennäköisimmin perehtymään kilpikonnien sielunelämään ja sen jälkeen jatkamaan ensimmäisen Witcherin hurjia seikkailuja. Lämpimät ja pörröiset kiitokset kaikille kuluneesta vuodesta, eiköhän skarpata jotta saataisiin vielä parempi tehtyä!

Hyvää myöhäistä uutta vuotta 2016! ♥