1. helmikuuta 2016

Elämä on kummallista

Max Caulfield... pelissä tosin
200x enemmän peurapaitaa
Kiitos mitä ihastuttavimman influenssan oli luonnollisesti veto täysin lopussa ja nenäliinoja potenssiin sata. Mikäs silloin sen parempaa kuin pelata uusia videopelejä? 13€ alelapun jälkeen ensimmäistä kertaa Life is Strangea avatessa Steamissa vatsanpohjaa kutitti innostuksesta, eikä alkutekstejä malttanut millään lukea. Pelistä on monta monituista kuukautta saanut kuulla niiiin paljon hyvää, ja niin moni oli valmis pitämään koko viiden episodin pituista teiniseikkailua vuoden 2015 parhaana pelinä. Joten hei, miksihän tätä ei haluaisi kokeilla? :D

Koko pelin alku kuulosti niin melkoisen hyvältä. Max Caulfield, ujo hipsterityty suoraan tumblrista (okei, jokseenkin hyvältä) huomaa omistavansa hurjia taikavoimia ja pystyvänsä kelaamaan aikaa taaksepäin saatuaan näyn kotikaupunkiaan uhkaavasta pyörremyrskystä ja nähtyään Chloe Pricen kuolevan tyttöjen vessassa. "Älä koskaan tee mitään liittyen aikamatkustukseen"-sääntöä rikottiin siis melko railakkaasti, ja suurena ikäväntunteena olikin enteily siitä millainen yksi iso fuck up koko pelin juonesta oli tulossa. Mut hei, ajan kelaaminen sattuikin olemaan oikeestaan ihan hauskaa!

Pelissä on erittäin vahvasti esillä Telltalemainen ympäristön tutkiminen ja samantyyliset dialogimylpyrät (tosin ilman niskaan hengittelevää aikarajaa), eikä yhteneväisyyksiä oikein voikaan olla huomaamatta. Isoin ero gameplayssä olikin juuri aikamatkustelu, jossa bumperia vähän hipsuttelemalla saa pyyhittyä pois kaikki ne vääryydet joita viime hetkinä tulikaan ehtyä. Keskusteluja on hyvin helppo pahoinpidellä, eikä kunnon epäonnistumista voi koskaan tapahtua (lukuunottamatta pelin yhtä ainoaa kohtausta). Metapelaaminen oli kuitenkin vahvaa tässä yksilössä, eikä ollut mitenkään tavatonta viettää puolta tuntia yhdessä keskustelussa "mut yhyy mitä jos kaikki meneekin pilalle seuraavassa episodessa" (ps. ei mene, muistakaa telltalemaisuus).

Tarinasta suuremmin paljastamatta on se ajoittain (heh heh) vähän juosten kustu. Monen episoden ajan pelissä lähinnä keskitytään Maxin ja Chloen bondaamiseen; teet jotain moraalisesti oikein ja Chloe saa palkokasveja kitusiinsa käyttäytyen kuin päiväkoti-ikäinen. Rinse and repeat. Peli tuntuu unohtavan täysin alkuperäisen premissinsä parin episoden teiniseikkailun ajaksi, mikä ei taida olla kovin tavoitteellista. Pelin oikeasti suurin epäkohta tuntuukin olevan juuri Chloe. Pelin toiseksi keskeisimmästä hahmosta on tehty huonolla dialogilla höystetty "olen ikäisiäni kypsempi", mikä tekee Maxin idolisoinnin ymmärtämisestä niin kovin hankalaa. Taisinkin olla kaikessa sataprosenttisen eri mieltä sinitukkaisen tytymme kanssa, enkä juurikaan ollut kiinnostunut koko hahmon kohtalostakaan.
Chloe Price >:(

Hahmoista ylipäätään oli jotenkin tosi hankala oppia tykkäämään. Moni oli täysin "rakastat tai vihaat"-hahmoja, ja omalla kohdalla pidin vain parista kolmesta. Jokainen nuorista on joko koulukiusaaja, pilvessä, humalassa, koulukiusattu, täynnä piilovetyperoksidia, "nörtti" tai koulukiusaaja. Niin kivaa kuin kaikille jutteleminen olikin, ei välinpitämättömyyttä koskaan oikein saanut piiloon. Kun jopa pelin toinen tärkeimmistä hahmoista kuuluu "ihan sama"-kastiin näin suuren ihmismäärän mielestä, kun näin ei tarinan tai Maxin kannalta kuuluisi laisinkaan olla, on jotain ehkä vähän pielessä.

Ei kaikki nyt oikeasti ihan sysihuonoa ollut. Rakastin ihan älyttömästi kaikkia niitä pikku yksityiskohtia, joita maailmaan on ripoteltu sinne tänne. Kaikki luettavat lippulappuset seinillä, suttuiset valokuvat ja pienoislentokoneella liitely koulun alueella. Niin pieniä muka turhia asioita, jotka saavat pelistä kuitenkin niin eläväisen oloisen! Erityisesti Maxin päiväkirja oli ihanan yksityiskohtainen tapa pysyä perillä siitä missä mennään. Enkä voi kieltääkään ettenkö olisi itse pelaamisesta nauttinut, vaikka koko tarina ei pyörinytkään (olenpas hauska tänään) vakavuuksien ympärillä. Tutkiminen tuntui realismista huolimatta kivalta, ja jos juonesta ei oikeasti saa itselleen mitään irti niin vähintäänkin valokuvien ottamisesta voi saada virikettä. Ja että mikä soundtrack! ♥

Asiaa olisi niin paljon! Täyttä hintaa pelistä en lähtisi maksamaan, mutta sain joka sentille vastinetta! Kyseessä ei nyt ollutkaan game of the year -materiaalia, mutta elämyksensä sekin. Seuraavaan peliin vähemmän juustoista ja tumblrimaista dialogia, syvempiä hahmoja ja ennen kaikkea parempi tarinan käytäntöönpano! Huomasin ainakin itse kaipaavani elämääni vähän tämänkaltaisia pelejä lisää. Peli ei tosiaankaan ole kaikille, sen kyllä huomaa. Suosittelen silti kuitenkin edes kokeilemaan, aina voi yllättää!


As long as you're my partner in time.