5. maaliskuuta 2016

Taskuhirviömaraton - Kanto

Viime kuussa paljastettiin viimein Pokémonin 20. syntymäpäivän kunniaksi screenshotteineen uuden generaation pelit Pokémon Sun ja Moon. Niin kovasti kuin tahtoisinkin olla älyttömän hypeissäni ja odottaa loppuvuotta kuin kuuta (heh) nousevaa, on oma uloskasvaminen taitanut tapahtua jo XY-pelien aikoihin. :( Uusi graafinen ilme ei nykyisellään vieläkään miellytä täysin, ja osa uusista ominaisuuksista käy jo vähän mälsäksi uusista ihanistakin muutoksista huolimatta. Onneksi ORAS tuttuine regionineen kaikkineen lievitti vähän koti-ikävää siinä välissä. Todennäköisesti hurahdan joka tapauksessa taas ihmismassan mukana ostamaan jomman kumman version ja ihmettelen kun olo jää taas tyhjäksi, heikko kun olen. :D Loppuvuotta siis odottaessa.

Nyt ei kuitenkaan pulputeta uusista peleistä laisinkaan (tai ehkä ihan vähän), vaan tehdään nimenomaan täysin päinvastoin ja mennään 20 vuotta taaksepäin! Kaveriporukassa ilmeni idea yhteisestä pokémonmaratonista, jonka tarkoituksena on pelata yksi peli jokaista kuutta sukupolvea kohden, regionista riippuen. Loppua kohden jaetaan kuvat lopullisista E4-tiimeistä ja siirrytään seuraavaan peliin!

Viimeksi pokémonpeliin tartuin kunnolla joskus Omega Rubyn ostamisen aikoihin, joten pieni aikamatka tuhansien tuntien pelisarjaan kuulostaa ihan vinkeältä virikkeeltä. Region- eikä sukupolvikohtaisuudessa voi tietysti olla vähän huijauksen makua kun tarkoituksena on palata pelaamaan nimenomaan vanhoja pelejä, mutta suottakoon se anteeksi. :D Ja hei, miksipä en ajan myötä jokaisesta pelistä jotain muutamalla sanalla mainitsisi blogissakin! Aika on todennäköisesti kullannut muistot aika pahasti, mutta yhtä lailla varmasti löytyy niitä iloisiakin yllätyksiä joihin ei ennen kiinnittänyt laisinkaan huomiota.




Jokainen varmasti on kuullut ensimmäisten kolmen länsijulkaisun uudelleenjulkaisuista 3DS:n eshopissa. Blue, Red ja Yellow löytyvät viimeinkin virtual consolelta hilpeään hintaan, joten yön pikkutunteina Dexteriä katsellessa seuraksi tarttui viimeisenä mainittu sankari! Vaikka yhden Game Boy Colour -pelin omistankin - pokémonpeli sekin - en koskaan itse konsolia ole omistanut. Emulaattorilla on Blueta tullut pelattua useammin kuin kahdella kädellä voi laskea, mutta tämän "animelarppausversion" lopputekstit on nähty vain kerran. Firered on myös melko loppuunhinkattu, joten helmikuinen yllätys oli siis enemmän kuin miellyttävä.

Kerta seikkailuun ei vielä tässä vaiheessa voinut tyttöhahmoa edes valita, piti pistää täysi immersiovaihde päälle ja pelata tällä kertaa Ashin nimen alla. Pikachun saaminen ja ensimmäiselle routelle askeltaminen tuntui ihmeellisen lämpimältä ja kutkuttavalta. Ei emulaattorin nopeutusnappia, ei taustalla pauhaavaa Spotifyä - vain minä, ikioma sähköhiireni ja ihanat pikseliset soundtrackit. En edes muistanut, miten tunnelmallinen vanhuudestaan huolimatta koko peli olikaan! Suurien väriskaalojen vanhalta konsolilta puuttuessa on jokaiselle kaupungille nimensä mukaisesti valittu yksi väri värimaailmaansa, ja jo niin pieni yksityiskohta saa hymyilyttämään.

Monipuolisuuden puuttuminen on tietysti vähän ikävää, kun on ehtinyt uusien pelien myötä jo tottua parempaan. Eihän tää suoranaisesti pelin vika ole, muttei nyt harmistusta voi peittääkään kun iskuvalikoima on moninkertaisesti pienempi ja moni niistä on vielä höperösti tehtykin. En tiedä ketä oikein saisin syyttää wrapin ja fire spinin kaltaisista suunnittelun riemuhetkistä! Tästä kuvasta varmasti aukeaa monta muutakin hupaisaa faktaa näistä hetkistä, olivat sitten tarkoituksellisia tai eivät. :'D Ihmeellinen määrä balanssiongelmia oli ehdottomasti isoin häiriötekijä.

Ja onhan nyt pakko myöntää ettei peli ole kaikkein aloittelijaystävällisin. Kartalla liikkuminen paikasta toiseen tarinan etenemiseksi ei ole juurikaan lineaarista, enkä yhtään ihmettele uusien pelaajien hämmentyneitä kommentteja kun salit käydäänkin väärässä järjestyksessä. Iskuistakaan ei ilman internetin apua saa tyypillistä pientä tietopakettia irti ennen kuin niitä itse kokeilee. Äärimmäisen pieni inventory (josta suurin osa on pakollisia questitemeitä tai HM:iä) ei muutenkaan anna tilaa pohtimiselle, vaan etenkin TM:iä saa jatkuvasti olla heittämässä pois (tai käyttämässä haluamattaan) viemästä tilaa maasta löytyneen tuntemattoman itemin tieltä. Taitaahan nää olla aika yleisiä vanhojen pelien ongelmia, mutta silti niin harmillisia.

Silti jotain vanhaa charmia ja vilpitöntä herttaisuutta pelissä kuitenkin on. Ei monimutkaisia juonikuvioita, kuolemansäteitä, ajasta ja avaruudesta vänkääviä hirviöitä tai futuristisiin asuihin pukeutuvia psykopaatteja. On vain 10-vuotias sinä, pari hassua rakettiryhmäläistä ja hinku olla pokémonmestari. :3 Pelaaminen tuntui paljon enemmän pokémonien kanssa seikkailemiselta kuin postgamea kohti kiireessä grindaamiselta. Vastaavaa viatonta hauskanpitoa seikkailemisen eikä kehnon "juonen" edistämiseksi saisi sarjassa näkyä enemmän. Minkä peli kusee mekaniikkojensa puolesta korvaa tunnelma sen! Ehkä useamminkin pitäisi pelata hitaasti ja tutkiskella jatkuvan tappelukierteen sijasta #deep #shit.

On melko kohtuutonta vaatia melkein 20 vuotta vanhalta peliltä täydellisyyttä (etenkin kun vielä ei ollut juurikaan vertailukohteita eikä kasetin koko ollut nykyisellään), mutta ihan oman mielenterveyden puolesta suosittelen itselleni jatkossa uudempien pelien kanssa askartelemista. Kelpaahan näihin aina välillä palata nostalgian pilke silmäkulmassa, muttei ehkä näin usein... mutta taas toisaalta, miten paljon voi muka olla pitämättä pelistä jossa saa Butterfreen???




Mikäli joku muukin innostuu palaaman vanhoihin maisemiin uudestaan pitkästä aikaa niin nostakaa käsi ylös! Enemmän kuin mielellään kuulisin myös muiden mieltymyksiä pitkän linjan sarjan suhteen, nostalgiapyrähdyksistä harmistuksiin ja iloihin. Seuraavana pelinä olisi tarkoitus tarttua toiseen sukupolveen, yllätys yllätys, ja sen linjan pelinä toimikoon neljännen generaation SoulSilver. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, hyvää pokémonin juhlavuotta! ^__^