7. helmikuuta 2017

Voi ei, mikä pettymys :(


Joulukuun alussa julkaisin listan vuoden jokseenkin miellyttävimmistä peleistä, kuten parina vuonna aikaisemminkin. Harvoin kuitenkaan tulee puhuttua huonoista peleistä tai peleistä, joihin uskoni oli vakaa kuin kivi ja joihin lopulta petyin. Minä, kuten moni muukin pyrkii pelaamaan ainoastaan sydäntälämmittäviä sarjoja (ellette ole aivan järkyttäviä masokisteja) - mutta käyhän aina välillä vahinko ja peli ei ehkä tunnukaan niin hyvältä kuin piti. Alla siis ei missään erityisessä järjestyksessä muutama peli joita odotin vuonna 2016 kuin kuuta nousevaa, vaikkakin vähän kehnoin tuloksin. :(

Yksi aivan ensimmäisistä blogin kirjoituksista vuonna 2016 käsitteli monelle tuttua peliä Life is Strange (2015). Vielä tämän jälkeenkin päätin viime kesänä viimeistellä kaikki achievementit kuluttaen aikaani pelaten pelin läpi vielä kerran uudestaan, eikä mielipiteeni juurikaan ole muuttunut mihinkään. Itse pelin pelaaminen oli edelleen hauskaa ja juurikin esimerkiksi valokuvien ottaminen eli achievementien metsästäminen oli edelleen nautittavaa... vaikken kaikkia löytänytkään ilman taianomaisen internetin apua. Toisella kerralla kaikkiin pieniin yksityiskohtiin oli kuitenkin helpompi tarttua ja huomasin vihaavani pelin dialogia enemmän kuin koskaan. :D Joka kerta kun näytölle pamahti sanat "step-douche", "hella" tai "are you cereal" sain mantrata itselleni lisää voimia jatkaa eteenpäin. Peli on edelleen ihan jees, mutta jos dialogin ja hahmojen kehitykseen ei keskitytä enemmän jatkossa, en usko nauttivani Dontnod Entertainmentin seuraavista peleistä. On hienoa, että kässäristä yritetään ja halutaan tehdä kohdeyleisölle samaistuttava ja samalla viihdyttävä, mutta hirveähän lopputulos on.

Jos jotain odotin äärettömän paljon lähes koko vuoden, oli se Campo Santon kehittelemä melkoisen suosittu peli Firewatch (2016). Uskaltauduin katsomaan striimejä ja videoita pelistä noin ensimmäisen puolen tunnin verran, ja olin aivan myyty. Jos jollekin olen heikompi kuin salmiakille ja kissavideoille niin ne ovat tarinapainoitteiset, tunteikkaat pelit. Tänä vuonna sydämeni vei (samalla kun hämmensi suuresti) vastaava "kävelysimulaattori" The Beginner's Guide (2015), ja toivoinkin Firewatchilta samaa pohtimisen ja jälkipuinnin fiilistä pelin loputtua.

Firewatch was all fun and games, kunnes tarina suistui raiteiltaan. Alku oli niiin lupaava, ja pohja oli hirvittävän hyvä tunteiden vuoristoradalle, jossa elämänsä särkenyt ja vaimonsa melkein menettänyt metsävahti Henry löytää elämällensä suunnan uudestaan. Jossain vaiheessa soppaan sekoitetaan kuitenkin vielä stalkkereita, katoavia ihmisiä, ruumiita ja murhaajan etsimistä, minkä jälkeen koko se taianomainen tunnelma vain katosi - ei enää itsetutkiskelua ja oikeasti mielenkiintoisia juttuhetkiä, vaan metsässä pinkomista gps-paikantimen kanssa kuin metsään eksynyt kaupunkilaisjuntti. Missään vaiheessa en myöskään tykännyt Delilahista, Henryn juttukaverista radiopuhelimessa, enkä todellakaan siitä miten peli hellästi yritti ohjata valitsemaan keskusteluissa kaikki romanttiset vaihtoehdot tarjoamalla niitä uudestaan ja uudestaan. Ehdin jo innostua pelin alusta niin paljon, että pudotus oli vähän liian kova. Jos voisin pelata pelin ensimmäisen puoliskon yhä uudelleen, sen tosin kyllä tekisin mielelläni!

Ehdottomasti oman vuoden huonoimman pelin palkinnon saa, ilman hetkenkään epäröintiä, Telltale Gamesin Batman (2016). Kaiken kaikkiaan peli tuntuu siltä kuin kehittelijät olisivat pläränneet listaa viime aikojen suosituimmista hahmoista, valinneet summanmutikassa yhden ja kiireessä laittaneet kaiken kasaan. Pohjimmillaan kyseessä on kuitenkin ihan mikä tahansa muukin Batman-peli: vanhemmat ovat kuolleet, Bruce Wayne hengailee Alfredin kanssa jääkylmässä lepakkoluolassa ja juuri kenelläkään ei ole kivaa - ETENKÄÄN pelaajalla.

Mielekkäästi Telltale on ottanut hahmojen kanssa vähän uudenlaisia lähestymistapoja eri universumeista ja yrittänyt kasata niistä mahdollisimman epägeneerisen kokemuksen. Brucen vanhempien taustat on pyöräytetty päälaelleen, ja kaiken tämän jälkeen tuntuukin että koko pelin huonoiten tehty hahmo on itse Bruce Wayne. Niin paljon kuin rakastankin Troy Bakerin useita ääninäyttelysuorituksia, ei ääni tee tälle hahmolle kunniaa. Tiedä sitä sitten onko kyseessä ohjaajan valinta saada Bruce kuulostamaan tylsältä, kerta Bakerin suoritukset ovat yleensä niin mahtavia. Monella muulla hahmolla ongelma on sama, eivätkä äänet ja persoonallisuudet kohtaa vaikka näyttelijä olisikin alansa huippuja.

Itse tarina etenee toivottoman hitaasti. Telltalelle perinteiseen tapaan päätöksillä ei ole juurikaan merkitystä (lukuunottamatta sitä haluatko Harveyn pitävän kauniit kasvonsa vai et ja kiinnostaako kissanaisen lateksipöksyihin pääseminen), ja koko kokemus koostuukin normaalia isommasta määrästä quick time eventtejä, "etsiväpuzzleista" joissa  et pääse itse tekemään juuri mitään ja ylipäätään vierestä seuraamisesta kun peli tekee omaa hommaansa. Kolmas episode oli vielä jossain määrin mielekäs (oli muuten ainoa jonka välissä en ottanut päiväunia), mutta muista hädin tuskin edes muistan tarkkoja tapahtumia. Niin paljon innostukseni riitti, valitettavasti.

Millaisia pelipettymyksiä olette saaneet kokea? :(